Lapsuuden vuokravirheet: Cliffhanger (SNES)

Videovuokraamot olivat lama-ajan lapsen kulttuurisivistyksen kulmakivi. Minut kasvattivat paikallisen vuokraamon videohyllyt, jotka pursuivat Chuck Norrisia, Van Dammea, Wes Cravenia, John Carpenteria sun muita mestareita. Kun elokuvista ja niiden laadusta ei tiedetty mitään, valinta tehtiin joko kansikuvan tai kaverin suosituksen perusteella. Ja kaikki leffat olivat tietysti ihan parhaita, silloinkin kun ne olivat paskoja. Kiitän lapsuuteni videovuokraamoja siitä, että minulla on nykyään oikeastaan täydellinen leffamaku.

Vuokraamoista sai myös konsolipelejä ja se olikin kavereiden lisäksi se tärkein pelien lähde. Yksinhuoltajan kolmannelle lapselle ei todellakaan osteltu omia pelejä kuin korkeintaan kerran vuodessa ja jos se sattui olemaan surkea, niin siinä sitä sitten oltiin. Pelasin NES:n Werewolf-pökälettä vuosia ihan vain sen takia, että se nyt tuli ostettua. Herään vieläkin silloin tällöin omaan huutooni, kun tuo kauheus tunkee uniini.

Pelien vuokraaminen muuttui itselleni vielä tärkeämmäksi, kun konsolisukupolvi vaihtui 8-bittisestä uuteen uljaaseen 16-bittiseen aikaan. En koskaan saanut omakseni upeaa Super Nintendoa. Siksi tungin aina jonkun kaverin luokse kylään pelaamaan sitä. Olin varmaan saatanan rasittava. Silloin tällöin jos minulla sattui olemaan vähän rahaa, vuokrasin itselleni SNESin viikonlopuksi. Pelin valitseminen oli tietysti aivan hirveää hommaa. Sen jälkeen kun Zeldat, Mariot, Metroidit ja Donkey Kongit oli pelattu, piti alkaa ottamaan hyppyjä tuntemattomaan. Aina ne eivät onnistuneet ja sitten pelattiin koko viikonloppu jotain kauheaa kalkkunaa.

Tämä kirjoitus hakee innoituksensa noista muistoista.

Kun aloin muistella vuokraamiani pelejä, ensimmäiseksi mieleeni pulpahti SNES-versio Renny Harlinin elokuvaan perustuvasta Cliffhangerista. Sen NES-version parissa kärsin blogini alkutaipaleella ja se on edelleenkin yksi huonoimpia koskaan pelaamiani pelejä. Muistikuvani 16-bittisestä Cliffhangerista on se, etten varmaan päässyt edes pelin ensimmäistä kenttää läpi yhden viikonlopun aikana. Niinpä lähdin tähän urakkaan sillä asenteella, että nyt minä perkeleeni kesytän.

Cliffhanger on Malibu Interactiven kehittämä Double Dragon -klooni. Pääasiassa pelaaminen koostuu vasemmalta oikealle kävelystä ja vihollisten lyömisestä ja potkimisesta. Välillä kävellään myös oikealta vasemmalle tai kiivetään ylös vuorenseinämää, jotta peli muistuttaisi edes vähän elokuvaa. Mukana on myös kenttä kentältä lisääntyvä määrä tasohyppelyä, joka toimii juuri niin huonosti kuin voi odottaa.

 

Syltty on niin kova jätkä, että heiluttaa veistä mielensä voimalla.

Peli yrittää kovasti olla uskollinen elokuvalle, jossa Sylvester Stallonen esittämä vuorikiipeilijä Gabe joutuu avustamaan rahasalkkunsa menettänyttä rosvojoukkoa. Alussa juonta alustetaan suht hyvin tehdyillä alkukuvilla, mutta tietysti heti pelaamisen alkaessa leffa vedetään pöntöstä alas. Jo ensimmäisen viiden minuutin aikana Stallonen näköinen pikseliukko lahtaa enemmän väkeä kuin koko elokuvassa esiintyi. Nyrkkien ja jalkojen lisäksi vihollisilta voi poimia kättä pidempää, kuten veitsen tai konepistoolin. Yleensä tämän tyyppisissä peleissä pelaaja menettää lisäaseen heti osuman saatuaan, mutta ei tässä. Niinpä pelasin lähen koko pelin puukkoa heiluttaen, koska se oli lähes kaikissa tilanteissa aivan ylivoimainen.

Noin kymmenen minuutin pelaamisen jälkeen olin sitä mieltä, että eihän tämä nyt niin paha ollutkaan. Ensimmäinen kiipeilyosio oli suht ärsyttävä ja kontrollit tuntuivat tönköiltä, mutta ihan kivuttomasti pelailu kuitenkin sujui. Sitten tuli lumivyöry ja lapsuuden traumat tulvivat mieleeni.

Ensimmäisen kentän lopussa pelaajan pitää paeta päälle puskevaa lumivyöryä. Matkalla pitää väistellä kiviä, puita ja muita esteitä. Pienikin kosketus lumeen aiheuttaa välittömän kuoleman ja koko kohtaus pitää tietysti pelata kerralla loppuun. Jos pelaajan elämät loppuvat, koko vyöryä edeltänyt kenttä pitää pelata alusta asti. Vaikka muistikuvani ovat hatarat, olen melko varma, että pelaamiseni tyssäsi lapsena juuri tähän kohtaan. Kontrollit hankaavat jatkuvasti vastaan. Milloin Gabe kompuroi hänen varpaansa hipaistessa kiveä, milloin taas lakkaa vain huvikseen juoksemasta ja hautautuu lumeen. En epäröinyt hetkeäkään savescummata kohtaa mahdollisimman nopeasti ohi. Siitäs sait, paska Cliffhanger!

  Kun hätä yllättää kesken hypyn.

Lumivyöry oli kuitenkin vain alkusoittoa pelisuunnittelijoiden masinoimalle kidutuskampanjalle. Seuraavassa kentässä tasohyppelyn määrä lisääntyy merkittävästi. Luonnollisesti mestarikiipeilijä ei osaa uida, joten pientenkin vesilätäkköjen yli pitää hyppiä. Jos edes varvas erehtyy reunalle, niin seuraa koominen heilumisanimaatio ja lähes varma kuolema. Koska tönköt kontrollit eivät luo riittävästi haastetta, on menoa piristetty sillä, että pelaajan pitää hyppiä vedessä liikkuvien tukkien päälle. Ensimmäiset seitsemänsataa hyppyä päätyivät lammikkoon, kunnes sain tekniikan opeteltua.

Ja hauskuus ei lopu. Seuraava haaste on Helvetin Tippukiviluola, jossa Gaben täytyy hyppiä rotkojen yli, väistellä tippuvia kiviä ja kaiken hyvän lisäksi vastaan lentää vihaisia lepakkolaumoja, jotka murhaavat kivasti kesken hypyn. Kun kolmentuhannen kuoleman jälkeen pääsen luolasta ulos, alkaa lepakkovyöry. Se on niin kuin lumivyöry, mutta paskempi. Syltty juoksee lepakkoja karkuun, hyppii esteiden ja rotkojen yli ja rukoilee pääsevänsä tästä paskasta pelistä pois.

Veitsimiehet ovat varmistamassa, ettei tasohyppely muutu liian kivaksi.

Kun olin loputtomien kuolemien ja äänekkään kiroilun jälkeen lopulta selättänyt lepakkovyöryn, olin aivan varma, ettei mikään enää pysäytä läpipeluutani. Toisin kuitenkin kävi. Kirjaimellinen seinä nousi pystyyn seuraavassa kentässä, jossa kiivetään koko ajan ylös ja välillä pysähdytään mättämään taas uusi vihollislauma. Kentässä vastaan tulee jokainen pelissä kohdattu vihollistyyppi, joten se on todennäköisesti todella lähellä loppuhuipennusta. Muutaman yrityksen jälkeen jätin kuitenkin leikin kesken. Peli oli uuvuttanut minut totaalisesti. Well played, Cliffhanger. Well played.

Mitä tästä jäi käteen? Ainakin sellainen ajatus, että yksi lapsuuteni viikonloppu silloin joskus vuonna 1995 tai jotain on ollut aivan helvetin ankea. Sain kuitenkin nyt jonkun kauan pinnan alla kuplineen trauman käsiteltyä ja tämän pökäleen pariin minun ei tarvitse palata enää ikinä.

 

Hetki ennen kuolemaa.