Pelkän ryönän pelaaminen uuvuttaa, joten tämän kirjoituksen myötä aloitan juttusarjan, jossa käsittelen omia suosikkipelejäni.
Harva pelifirma herättää wanhoissa PC-pelaajissa yhtä paljon lämpimiä nostalgisia tunteita, kuin Looking Glass Studios. Vuonna 1990 perustettu studio tuli tunnetuksi siitä, että se teki noin kymmenen vuoden ajan pelaajien rakastamia pelejä, joista vain harvat kohosivat myyntilistoilla kovin korkealle. Looking Glassin ansioluettelosta löytyy kasa digitaalisen pelien kovimpia klassikoita kuten Ultima Underworldit 1 & 2, Thiefit 1 & 2, sekä tietysti System Shock -sarja.
Vuonna 1994 ilmestynyt ensimmäinen System Shock oli luomassa genreä, joka nykyisin tunnetaan nimellä immersive sim. Käytännössä termi tarkoittaa yleensä pelejä, jotka sekoittavat pelimekaaniikoissaan ensimmäisen persoonan toimintaa ja roolipelielementtejä. Immersiivisissä simuissa pelaajalle tarjotaan yleensä monta tapaa lähestyä jotakin tiettyä ongelmaa (esim. lukitun oven voi avata avaimella, hakkeroimalla, räjäyttämällä tai sen voi vaikka kokonaan kiertää). Peliympäristöt eivät ole vain kulisseja, vaan lähes kaikkea voi nostella, siirrellä, käyttää ja niin pois päin.
System Shock sijoittui autioituneelle Citadel-avaruusasemalle, jossa yksinäinen muistinsa menettänyt hakkeri yritti selvittää mikä katastrofi asemalla oli tapahtunut. Samalla tutustuttiin nyt jo ikoniseksi muodostuneeseen videopelipahikseen, hulluksi tulleeseen tekoäly SHODANiin. Nykyisin System Shockin perintöä ovat jatkaneet näkyvimmin Deus Ex -sarja sekä ranskalaisen Arkane Studiosin monet pelit. Arkanen suht tuore Prey voisi pienillä kosmeettisilla ja käsikirjoituksellisilla muutoksilla muuttua helposti System Shock kolmoseksi. Myös System Shock kakkosesta osavastuussa olleen Irrational Gamesin BioShock -sarja lainasi paljon elementtejä Systemeistä, vaikka kulkivatkin enemmän valtavirtaräiskinnän suuntaan. System Shockille on tulossa myös ihan oikeaa jatkoa, joukkorahoitettuna, joskus.
Heti alkuun täytyy myöntää, että Looking Glassin suurista klassikoista minulla on edelleen pelaamatta sekä Ultima Underworldit, että ensimmäinen System Shock. Kaikkia olen kokeillut vähän alusta, mutta sekavan oloiset käyttöliittymät ovat lannistaneet yritykset alkumetreille. System Shock 2 sen sijaan ilmestyi juuri sellaiseen aikaan, että minullakin oli kotona ihan pelikelpoinen PC ja rakastuminen tapahtui heti ensisilmäyksellä.
System Shock 2 alkaa 42 vuotta ensimmäisen osan tapahtumien jälkeen. Ihmiskunnan ensimmäinen ylivalonnopeusalus Von Braun aloittaa neitsytmatkansa ja pelaaja astuu alukselle sotilaan roolissa. Pelin alkaessa kaikki on mennyt genren konventioiden mukaan, eli ihan päin helvettiä. Pelaaja herää muistinsa menettäneenä ja keho täynnä outoja implantteja. Von Braunin käytävillä vaeltelee möriseviä avaruuszombeja ja tuntematon tohtorisnainen antaa ohjeita korvanappiin. Pelaajalla ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin napata jakoavain kouraan ja alkaa selvittää, mistä tässä kaikessa on kysymys.
Tervetuloa Von Braunille!
Peli yhdistelee näppärästi roolipelielementtejä perinteiseen 3D-räiskintään. Nykyään jokaisessa kolmen pennin toimintaseikkailussa ja räiskinnässä on hahmon taitopuita sun muita, mutta ysärin lopussa tällaiset systeemit olivat harvassa. System Shock 2:n hahmonluontikin on naitettu hienosti osaksi juonta: Alussa pelaaja astuu palvelukseen ja valitsee erikoistumisensa (merijalkaväki, laivasto tai scifimaagiset OSA-agentit). Tämän jälkeen suoritetaan neljän vuoden asepalvelus pelaajan valitsemalla tavalla. Käytännössä näin määritetään pelaajan aloituskyvyt ja sitten hypätäänkin suoraan peliin.
Kerronnallisesti System Shock 2 on riisuttu kaikesta turhasta. Juonta ei kuljeteta välivideoilla, eikä pelimekaaniikoita opeteta pitkitetyillä tutoriaaleilla. Von Braunin ja sitä suojelevan Rickenbackerin miehistö on suurimmaksi osaksi joko kuollut tai muuttunut hirviöksi, joten perinteistä dialogia ei pelissä nähdä. Sen sijaan tarinaa kuljetetaan sieltä täältä löytyvien äänilogien muodossa. Jo ensimmäinen System Shock esitteli tämän kerrontatekniikan, jota genren pelit käyttävät vielä nykyäänkin.
Vuorovaikutuksen puutteesta huolimatta aluksen miehistö herää logien kautta yllättävän vahvasti henkiin ja ympäristöt kertovat myös oman osansa ihmisten tarinoista. Kun löytää juuri tappamaltaan hybridimuukalaiselta audiologin, joka kertoo sen viime hetkistä ihmisenä, saa tavallinen videopelitappo aivan uuden tason. Pelin juoni aukeaa kutkuttavasti hiljalleen ja mukana on ainakin yksi jo klassikoksi muodostunut käänne. Vaikka peli on jo vanha, en silti halua spoilata kokemusta, jos tätä nyt sattuu joku SS-neitsyt lukemaan. Sen verran voinen kuitenkin sanoa, että avaruusolioiden lisäksi kuvioihin liittyy myös ykkösosan SHODAN. Se esiintyy jo pelin kansikuvassa, joten spoileri ei ole hirveän iso.
Pelin juonta kuljetetaan eteenpäin audiologeilla.
Pelasin juuri ennen tätä suht tuoreen Preyn ja sen runsaaseen rönsyilyyn verrattuna System Shock 2 edustaa hyvin tiivistettyä toteutusta. Pääasiassa peli etenee melko suoraviivaisesti aluksen kannelta toiselle, muutamalla käänteellä höystettynä. Puolivälin paikkeilla homma avautuu vähän enemmän ja tavoitteita saa suorittaa haluamassaan järjestyksessä. Pelialueet eivät kuitenkaan missään vaiheessa paisu liian isoiksi. Kaikkia nurkkia ei tarvitse nuohota, mutta paikkojen tutkiminen kannattaa, koska ammuksia, parannustarvikkeita ja muita tavaroita on jatkuvasti liian vähän. Pelissä on pitkään hyvä survival-meininki, vaikka vaikeustaso laskeekin sitä mukaa, kun hahmoa oppii kehittämään omalle pelityylille sopivaksi.
Peli pyrkii tarjoamaan lähes kaikkiin asioihin useampia eri ratkaisumalleja. Esimerkiksi valvontakamerat ja vartiotykit voi ampua, hakkeroida tai vaikkapa ohittaa näkymättömyyden avulla. Hahmosysteemi pakottaa tekemään valintoja alusta asti. Jo pelkän rynnäkkökiväärin käyttö vaatii isoja satsauksia asetaitoon. Eikä asetta voi edes käyttää, jos kykypisteitä ei ole tarpeeksi. Neljä vuotta sotilaskoulutuksessa viettänyt eliittisotilas ei tiedä, miten rynkyllä ammutaan ennen kuin asetaito päivitetään kyberneettisillä moduleilla tasolle kuusi. Lisäksi aseet tietysti kuluvat (modaamattomassa versiossa todella nopeasti) käytössä, joten huolto- ja korjauskykyihinkin on hyvä pistää pari pistettä. Kokemattomalle pelaajalle pisteiden sijoittaminen saattaa olla hankalaa, kun ei oikein tiedä mitä edessä odottaa. Kaikenlaisilla hahmoilla kuitenkin pärjää, jos ei ihan tuhlaile kaikkia resursseja miten sattuu.
Hakkerointi hoidetaan yksinkertaisella minipelillä.
System Shock 2 tykittää pitkälle aivan täyttä höyryä, mutta loppumetreillä taso valitettavasti laskee. Kun juoni kuljettaa pelaajan kohti mystisen muukalaisrodun limaista ydintä (ns. Peräsuoliseikkailu 2114), muuttuu pelaaminen pakonomaiseksi vääntämiseksi tylsässä ympäristössä. Rakenteellisesti mieleen tulee legendaarinen Half-Life, jonka taso myöskin laski heti, kun peli siirtyi muukalaisten kotimaailmaan. Onneksi tämä osio on melko lyhyt ja pelin tunnelma pysyy kuitenkin yllä kenttien tylsyydestä huolimatta.
Visuaalisesti peli näytti vanhahtaneelta jo ilmestyessään. Pelin käyttämä Dark Engine hallitsee valon ja varjot ihan hyvin ja autio Von Braun on tunnelmallinen. Sen sijaan ihmiset näyttävät kauniisti sanottuna kulmikkailta pökkelöiltä. Niitä nähdään pelissä enimmäkseen kuolleena, joten ongelma on aika pieni. Epämuodostuneisiin avaruusolioihin pieni pökkelömäisyys sopii ihan hyvin. Innokkaat fanit ovat vuosien varrella tehtailleet peliin monenlaisia grafiikkapäivityksiä, mutta pelasin tämän kierroksen autenttisuuden vuoksi ihan alkuperäisillä asetuksilla.
Äänipuoli toimii edelleen mallikkaasti. Musiikki on sekoitus kauhutunnelmointia ja yllättävän sykkivää konebiittiä. Yhdistelmä toimii, vaikka aluksi jumputus tuntuu oudolta valinnalta. Musiikkia käytetään kuitenkin säästeliäästi ja välillä edetään pitkiä pätkiä kuunnellen vain aseman ääniä. Jo nuorena monia paskat housuissa -hetkiä aiheuttaneet hirviöiden "We seek, WE SEEK" -tyyppiset mörinät luovat tehokkaasti tunnelmaa. Oma suosikkini on ällöttävä Cyborg Midwife, joka käytävillä harhaillessaan latelee suustaan konemaisesti kyseenalaisia lastenhoitovinkkejä. C3PO-henkiset ylikohteliaat palvelurobotit herättävät päälle rynniessään sekä hilpeyttä että kauhua.
Avaruuden HopLopissa pääsee kiipeilemään jänniin paikkoihin.
System Shock 2 on peli, jonka pelaan läpi yleensä ainakin kerran vuodessa. Se on kuin vanha suosikkileffa, jonka pariin voi aina palata, jos ei jaksa aloittaa mitään uutta. Peli on kiistatta klassikko ja kuuluu peliharrastajan yleissivistykseen. System Shock 2:n kaikki osa-alueet eivät suinkaan ole täydellisiä. Räiskintä tuntuu tönköltä, hakkerointi toistaa itseään ja tiuhaan uudelleen syntyvät viholliset alkavat jossain vaiheessa rassaamaan. Nämä ovat kuitenkin ihan pikkujuttuja, kun kokonaisuus toimii niin mielettömän hyvin.
Kaikesta pelillisestä hienoudestaan huolimatta System Shock 2:n ytimen muodostaa kiehtova tarina ja tiukka tunnelma. Kun harhailee pitkin Von Braunin autioita käytäviä taskussaan kolme hajonnutta asetta ja kädessä pelkkä hikinen jakoavain, on pelko ihan käsin kosketeltavaa. Samalla aluksen seonnut tekoäly Xerxes paasaa rauhallisella virkamiesäänellään lihan iloista ja jostain kaukaa kuuluu seonneiden laboratorioapinoiden vaikerrusta. Yhtäkkiä selän takaa kuuluu aukeavan oven ääni ja heti perään tuskaisa "I'm... SORRYYYYY" -huuto. Seuraavaksi kuuluu haulikon laukaus ja pelaajan huuto. Ja tällaisia pieniä tarinoita peli on pullollaan.
Ai että. Kiitos, Looking Glass!
