A Nightmare on Elm Street (1989) – Welcome to video games, bitch!

Olen elämäni aikana fanittanut useita peli-, leffa- ja kirjasarjoja, mutta yksi ensimmäisistä oli varmasti A Nightmare on Elm Street. Ohjaaja Wes Cravenin aivoissa alunperin syntynyt visio lähti jossain vaiheessa ihan lapasesta ja hetkeksi maailma täyttyi Elm Street -aiheisesta kamasta.

Taannoin Cinema ORION teki hienon kulttuuriteon ja näytti valkokankaalla kolme Elm Street -elokuvaa. Kyseessä oli ns. unitrilogia, eli A Nightmare on Elm Street 3: Dream Warriors, A Nightmare on Elm Street 4: The Dream Master sekä A Nightmare on Elm Street 5: The Dream Child. Kaiken hyvän lisäksi paikan päällä oli neljännen elokuvan ohjannut Renny Harlin, joka jakoi nimikirjoituksia vastaili yleisön kysymyksiin. Ilta oli upea ja herätti minun sisäisen Elm Street -fanipoikani jälleen henkiin.

Jos nyt maailmassa on joku, joka ei Elm Streetia tunne, niin toimin tässä hetken Exposition Manina. Sellainenhan löytyy jokaisesta sarjan elokuvastakin. Elm Street -elokuvat pyörivät Freddy Kruegerin, pelottavan lapsimurhaajan, legendan ympärillä. Joskus aikoinaan Krueger murhasi toistakymmentä lasta, ennen kuin hänet saatiin kiinni. Prosessissa meni kuitenkin jotain vikaan ja Freddy päästettiin vapaaksi muotoseikan vuoksi. Vihastuneet ja pelästyneet vanhemmat ottivat oikeuden käsiinsä, väijyttivät Kruegerin kellarissaan ja polttivat tämän kuoliaaksi.

Ensimmäisen Elm Street -elokuvan alussa Freddy on jo kuollut, muttei kuopattu. Joukko nuoria alkaa mystisesti nähdä unia veitsikätisestä palaneesta miehestä ja seuraukset ovat kohtalokkaat. Pian ihmisiä alkaa kuolla mitä oudommilla tavoilla ja paljastuu, että kaiken takana on unissa elävä Freddy Krueger, joka on palannut kostamaan Elm Streetin lasten vanhempien synnit.

Ensimmäinen A Nightmare on Elm Street on helposti eräs kaikkien aikojen tärkeimmistä kauhuelokuvista. Elokuva paineli juuri oikeita pelkonappuloita ja kassakone kilisi ympäri maailman. Käsikirjoittaja-ohjaaja Wes Craven sai innoituksen tarinaan tosimaailman uutisista. Häntä kiehtoi tapaukset, joissa ihmiset olivat kärsineet todella pahoista painajaisista ja lopulta monet olivat jopa kuolleet unissaan. Craven hyödynsi upeasti unen mahdollisuuksia kerronnassaan ja elokuva sai oikeasti pelkäämään nukahtamista.

 

Rennyn pitää vielä harjoitella omaa Freddy-ilmettään.

Ikoniseksi sarjaksi Elm Streetin nosti lopulta itse Freddy Krueger, jota tulkitsi maanisella ilolla näyttelijä Robert Englund. Freddyn ulkonäkö jää väistämättäkin mieleen: punavihreä villapaita, likainen lierihattu, palanut pizzanaama ja tietysti hanska, jossa sormista sojottaa terävät veitset. Hahmon kruunasi Englundin ilkikurinen roolisuoritus, jossa tarkka fyysinen näyttelijäntyö yhdistyy mustaakin mustempaan huumoriin.

Ensimmäisen elokuvan menestyksen jälkeen ryöstöviljely alkoi lähes välittömästi. Virallisesti Elm Street -saagaan valmistui lopulta seitsemän elokuvaa, pari kautta kestänyt todella hämmentävä TV-sarja Freddy's Nightmares sekä sivuosumana vielä erinomainen Freddy vs. Jason. Franchise on tuottanut elokuvateattereissa yli puoli miljardia dollaria. 1980-luvulla Freddy Krueger esiintyi mainoksissa, musiikkivideoissa ja kaikessa muussa mahdollisessa. Freddy ei ollut pelkästään pelottava sarjamurhaaja, hän oli myös rokkitähti. Minullakin oli seinälläni köpöisellä mustavalkotulostimella tulostettu Freddyn kuva, jossa oli hänen nimmarinsa.

Niin, maailma oli joskus hyvin erilainen paikka.

Elm Streetiä yritettiin käynnistellä uudestaan vuonna 2010 löysällä remakella, mutta homma ei lähtenyt kovin hyvin lentoon. Ilmeisesti tälläkin hetkellä Hollywood-koneisto yrittää saada Freddyä jälleen henkiin, mutta en ole asiasta kovin innoissani. Elm Street ja Freddy on myös vahvasti oman aikansa tuote, enkä näe järkeä saman konseptin jatkuvassa lypsämisessä. Ja Elm Street ilman Robert Englundia ei ole Elm Street. Se on korkeintaan vain joku hikinen sivukuja.

Lisäksi Freddy on hien... ai perhana! Pitikö minun puhua siitä pelistäkin?

Unien tasoloikkasoturit

Elokuviin perustuvilla peleillä on paljon historiallista painolastia ja niillä on ansaitustikin huono maine. Lisenssipelien piirissä vielä erityisen huono maine on lelufirma LJN:n julkaisemilla peleillä. LJN ehti olemassa olonsa aikana julkaista aikamoisen kasan surkeita pelin kaltaisia tuotoksia, joista on tullut valittavien tubettajien lempilapsia. LJN:n historiaan voi tutustua tarkemmin vaikkapa tämän Gaming Historianin videon kautta.

LJN ei kehittänyt pelejänsä itse, vaan pisti muut tekemään likaiset työt. Nightmare on Elm Street -leffasarjaan perustuvan pelin NES-konsolille on kehittänyt legendaarinen Rare. Se on yksi vanhimmista edelleen pystyssä olevista pelifirmoista ja sen ansioluettelosta löytyy monta klassikkoa. Lähdin siis tämän lisenssipelin syövereihin keskivertoa kiinnostuneemmalla asenteella.

8-bittinen Elm Street on ajan hengen mukaisesti 2D-tasohyppely. Pelaajan (tai pelaajien) tehtävä on saattaa Freddy Krueger lopullisesti haudan lepoon. Pitkin Elm Streetiä on siroiteltu Freddyn luita, jotka pitää kaikki kerätä talteen ja lopuksi tuhota ne uunissa, jotta Krueger tajuaisi vihdoinkin pysyä poissa teinien unista. Juonen lähtökohta on siis tavallaan samanlainen, kuin kolmannessa Elm Street -elokuvassa.

 

Elm Street hereillä...

 

...ja unessa.

 

Itse Elm Street toimii pelissä eräänlaisena overworldina, josta siirrytään kentästä toiseen. Jokaisessa kentässä pitää kerätä tietty määrä luita, jonka jälkeen tie loppupomolle aukeaa. Loppupomot ovat erilaisia Freddy-variaatioita. Visuaalisesta suunnittelusta tulee se olo, että pelin tekijät ovat peräti joskus katsoneetkin jonkun Elm Street -elokuvan.

Peli on napannut yllättävän paljon elementtejä elokuvista itse pelimekaniikkaan. Perinteisen hp-mittarin sijaan pelaajilla on unimittari, joka tyhjenee hitaasti. Kun mittari painuu nollaan, pelihahmo nukahtaa ja joutuu Freddyn hallitsemaan unimaailmaan. Unessa kenttädesign pysyy samana, mutta viholliset muuttuvat astetta kauheammiksi. Unimittaria saa kasvatettua poimimalla kahvikuppeja ja unesta taas pääsee pois, kun löytää jostain wanhan kunnon mankan. Aika näppäriä ideoita.

Unen puolella pelaajan on myös mahdollista omaksua erilaisia supervoimia, kuten karatea ja puukon heittoa. Tämäkin elementti on selvästi poimittu elokuvasarjan kolmannesta osasta. Unessa ei kuitenkaan voi pysyä loputtomasti, vaan jossain vaiheessa itse pääpaha saapuu paikalle. Kun unimaailmassa on hengaillut tarpeeksi pitkään, muuttuu taustamusiikki elokuvista tutuksi ”one, two, Freddy's coming for you” -luritukseksi. Lopulta päädytään kaksintaisteluun Freddyn kanssa. Ilmeisesti tästäkin on mahdollista selvitä takaisin elävien kirjoihin, mutta pizzanaama teki minusta aina soulfoodia.

 

Jumppamiehellä ei ole mahdollisuuksia Freddy-setää vastaan.

Täytyy sanoa, että Elm Streetin peliversio pääsi yllättämään. Ei se mitään suurta pelitaidetta ole, mutta oman aikakautensa lisenssipeliksi se on suorastaan huippulaadukas. Peli onnistuu olemaan riittävän uskollinen esikuvalleen, vaikka onkin pohjimmiltaan melko perinteinen tasoloikka. Peli on myös vaikeustasoltaan suht armollinen ja kestoltaan lyhyt, joten sen pelaili aivan mielellään läpi.

Sääli, että Elm Street -lisenssi ei taida tällä hetkellä olla mitään kuuminta valuuttaa. Ajatelkaa, miten hienon pelin aiheesta saisi nykyteknologialla. Avoimen maailman toimintaseikkailu, jossa päivisin valmistaudutaan, kerätään liittolaisia ja hankitaan tietoa Kruegerista. Iltaisin taistellaan unta vastaan ja lopulta kohdataan Freddy houreisissa unimaailmoissa. Tai miten olisi Sims-henkinen strategiapeli, jossa pelaaja pitäisi huolta kaikista Elm Streetin nuorista? Kaikkia ei voisi mitenkään pitää hereillä ja uhrauksia olisi pakko tehdä. Aijai, omistaisinpa minä Elm Streetin oikeudet. Tai olisipa minulla edes alkeellista osaamista pelinteossa.

Lopuksi vielä katsomissuositus. Elm Street -sarjasta on tehty erinomainen dokkari nimeltään Never Sleep Again: The Elm Street Legacy. Dokumentti on perinpohjaisuudessaan ihan omaa luokkaansa ja se kannattaa katsoa, vaikkei elokuvia fanittaisikaan.

Lapsuuden vuokravirheet: Cliffhanger (SNES)

Videovuokraamot olivat lama-ajan lapsen kulttuurisivistyksen kulmakivi. Minut kasvattivat paikallisen vuokraamon videohyllyt, jotka pursuivat Chuck Norrisia, Van Dammea, Wes Cravenia, John Carpenteria sun muita mestareita. Kun elokuvista ja niiden laadusta ei tiedetty mitään, valinta tehtiin joko kansikuvan tai kaverin suosituksen perusteella. Ja kaikki leffat olivat tietysti ihan parhaita, silloinkin kun ne olivat paskoja. Kiitän lapsuuteni videovuokraamoja siitä, että minulla on nykyään oikeastaan täydellinen leffamaku.

Vuokraamoista sai myös konsolipelejä ja se olikin kavereiden lisäksi se tärkein pelien lähde. Yksinhuoltajan kolmannelle lapselle ei todellakaan osteltu omia pelejä kuin korkeintaan kerran vuodessa ja jos se sattui olemaan surkea, niin siinä sitä sitten oltiin. Pelasin NES:n Werewolf-pökälettä vuosia ihan vain sen takia, että se nyt tuli ostettua. Herään vieläkin silloin tällöin omaan huutooni, kun tuo kauheus tunkee uniini.

Pelien vuokraaminen muuttui itselleni vielä tärkeämmäksi, kun konsolisukupolvi vaihtui 8-bittisestä uuteen uljaaseen 16-bittiseen aikaan. En koskaan saanut omakseni upeaa Super Nintendoa. Siksi tungin aina jonkun kaverin luokse kylään pelaamaan sitä. Olin varmaan saatanan rasittava. Silloin tällöin jos minulla sattui olemaan vähän rahaa, vuokrasin itselleni SNESin viikonlopuksi. Pelin valitseminen oli tietysti aivan hirveää hommaa. Sen jälkeen kun Zeldat, Mariot, Metroidit ja Donkey Kongit oli pelattu, piti alkaa ottamaan hyppyjä tuntemattomaan. Aina ne eivät onnistuneet ja sitten pelattiin koko viikonloppu jotain kauheaa kalkkunaa.

Tämä kirjoitus hakee innoituksensa noista muistoista.

Kun aloin muistella vuokraamiani pelejä, ensimmäiseksi mieleeni pulpahti SNES-versio Renny Harlinin elokuvaan perustuvasta Cliffhangerista. Sen NES-version parissa kärsin blogini alkutaipaleella ja se on edelleenkin yksi huonoimpia koskaan pelaamiani pelejä. Muistikuvani 16-bittisestä Cliffhangerista on se, etten varmaan päässyt edes pelin ensimmäistä kenttää läpi yhden viikonlopun aikana. Niinpä lähdin tähän urakkaan sillä asenteella, että nyt minä perkeleeni kesytän.

Cliffhanger on Malibu Interactiven kehittämä Double Dragon -klooni. Pääasiassa pelaaminen koostuu vasemmalta oikealle kävelystä ja vihollisten lyömisestä ja potkimisesta. Välillä kävellään myös oikealta vasemmalle tai kiivetään ylös vuorenseinämää, jotta peli muistuttaisi edes vähän elokuvaa. Mukana on myös kenttä kentältä lisääntyvä määrä tasohyppelyä, joka toimii juuri niin huonosti kuin voi odottaa.

 

Syltty on niin kova jätkä, että heiluttaa veistä mielensä voimalla.

Peli yrittää kovasti olla uskollinen elokuvalle, jossa Sylvester Stallonen esittämä vuorikiipeilijä Gabe joutuu avustamaan rahasalkkunsa menettänyttä rosvojoukkoa. Alussa juonta alustetaan suht hyvin tehdyillä alkukuvilla, mutta tietysti heti pelaamisen alkaessa leffa vedetään pöntöstä alas. Jo ensimmäisen viiden minuutin aikana Stallonen näköinen pikseliukko lahtaa enemmän väkeä kuin koko elokuvassa esiintyi. Nyrkkien ja jalkojen lisäksi vihollisilta voi poimia kättä pidempää, kuten veitsen tai konepistoolin. Yleensä tämän tyyppisissä peleissä pelaaja menettää lisäaseen heti osuman saatuaan, mutta ei tässä. Niinpä pelasin lähen koko pelin puukkoa heiluttaen, koska se oli lähes kaikissa tilanteissa aivan ylivoimainen.

Noin kymmenen minuutin pelaamisen jälkeen olin sitä mieltä, että eihän tämä nyt niin paha ollutkaan. Ensimmäinen kiipeilyosio oli suht ärsyttävä ja kontrollit tuntuivat tönköiltä, mutta ihan kivuttomasti pelailu kuitenkin sujui. Sitten tuli lumivyöry ja lapsuuden traumat tulvivat mieleeni.

Ensimmäisen kentän lopussa pelaajan pitää paeta päälle puskevaa lumivyöryä. Matkalla pitää väistellä kiviä, puita ja muita esteitä. Pienikin kosketus lumeen aiheuttaa välittömän kuoleman ja koko kohtaus pitää tietysti pelata kerralla loppuun. Jos pelaajan elämät loppuvat, koko vyöryä edeltänyt kenttä pitää pelata alusta asti. Vaikka muistikuvani ovat hatarat, olen melko varma, että pelaamiseni tyssäsi lapsena juuri tähän kohtaan. Kontrollit hankaavat jatkuvasti vastaan. Milloin Gabe kompuroi hänen varpaansa hipaistessa kiveä, milloin taas lakkaa vain huvikseen juoksemasta ja hautautuu lumeen. En epäröinyt hetkeäkään savescummata kohtaa mahdollisimman nopeasti ohi. Siitäs sait, paska Cliffhanger!

  Kun hätä yllättää kesken hypyn.

Lumivyöry oli kuitenkin vain alkusoittoa pelisuunnittelijoiden masinoimalle kidutuskampanjalle. Seuraavassa kentässä tasohyppelyn määrä lisääntyy merkittävästi. Luonnollisesti mestarikiipeilijä ei osaa uida, joten pientenkin vesilätäkköjen yli pitää hyppiä. Jos edes varvas erehtyy reunalle, niin seuraa koominen heilumisanimaatio ja lähes varma kuolema. Koska tönköt kontrollit eivät luo riittävästi haastetta, on menoa piristetty sillä, että pelaajan pitää hyppiä vedessä liikkuvien tukkien päälle. Ensimmäiset seitsemänsataa hyppyä päätyivät lammikkoon, kunnes sain tekniikan opeteltua.

Ja hauskuus ei lopu. Seuraava haaste on Helvetin Tippukiviluola, jossa Gaben täytyy hyppiä rotkojen yli, väistellä tippuvia kiviä ja kaiken hyvän lisäksi vastaan lentää vihaisia lepakkolaumoja, jotka murhaavat kivasti kesken hypyn. Kun kolmentuhannen kuoleman jälkeen pääsen luolasta ulos, alkaa lepakkovyöry. Se on niin kuin lumivyöry, mutta paskempi. Syltty juoksee lepakkoja karkuun, hyppii esteiden ja rotkojen yli ja rukoilee pääsevänsä tästä paskasta pelistä pois.

Veitsimiehet ovat varmistamassa, ettei tasohyppely muutu liian kivaksi.

Kun olin loputtomien kuolemien ja äänekkään kiroilun jälkeen lopulta selättänyt lepakkovyöryn, olin aivan varma, ettei mikään enää pysäytä läpipeluutani. Toisin kuitenkin kävi. Kirjaimellinen seinä nousi pystyyn seuraavassa kentässä, jossa kiivetään koko ajan ylös ja välillä pysähdytään mättämään taas uusi vihollislauma. Kentässä vastaan tulee jokainen pelissä kohdattu vihollistyyppi, joten se on todennäköisesti todella lähellä loppuhuipennusta. Muutaman yrityksen jälkeen jätin kuitenkin leikin kesken. Peli oli uuvuttanut minut totaalisesti. Well played, Cliffhanger. Well played.

Mitä tästä jäi käteen? Ainakin sellainen ajatus, että yksi lapsuuteni viikonloppu silloin joskus vuonna 1995 tai jotain on ollut aivan helvetin ankea. Sain kuitenkin nyt jonkun kauan pinnan alla kuplineen trauman käsiteltyä ja tämän pökäleen pariin minun ei tarvitse palata enää ikinä.

 

Hetki ennen kuolemaa.

Klassikkonurkka: The Pandora Directive (1996)

Full motion videota käyttävät pelit elivät lyhyen ja ruman kukoistuskauden 1990-luvulla. Tässäkin blogissa olen käsitellyt kökköjä FMV-pelejä ja niitä riittäisi vaikka koko vuoden blogikirjoituksiiin. Mutta tehtiin tekniikalla myös hyviä pelejä. Seikkailupeligenren ehdoton kuningas tällä rintamalla on jo kauan rakastamani Tex Murphy -sarja. Terkkuja vain Makelle, jonka luona ravasin näitä teininä pelaamassa.

Access Softwaren luoma tulevaisuuden yksityisetsivä Tex Murphy aloitti elämänsä vuonna 1989 pelissäMean Streets. Peli oli outo sekoitus montaa eri genreä. Perinteisen seikkailun lisäksi mukana oli räiskintää ja jopa kevyt lentosimulaattori. Pelin kirjoittajana toiminut Chris Jones joutui puolivahingossa Texin rooliin, kun hänen liikkeitään tallennettiin pelihahmon animointia varten. Jones tulisi esittämään Texiä siitä lähtien sarjan jokaisessa pelissä.

Sarjan toinen osa Martian Memorandum (1991) oli jo muodollisesti paljon eheämpi. Se oli tyyliltään klassinen seikkailupeli, jossa pelaaja keräsi johtolankoja ja ratkoi ongelmia. Access Software kokeili rohkeasti tekniikan kanssa. Peli onkin toteutettu digitoimalla oikeita näyttelijöitä pelihahmoiksi ja yhdistämällä näitä piirrettyihin taustoihin. Samanlaista tekniikkaa käytti mm. hittipelisarja Mortal Kombat.

 

Texin toimisto on ollut Under a Killing Moonista lähtien tämän näköinen.

Sarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat nykyään lähinnä kuriositeetteja ja varsinkin Mean Streetsin pelaamisesta ei varmasti saa kiksejä muut, kuin kovimmat Tex-fanit. Sarja löysi lopullisen muotonsa ja intohimoisen fanikuntansa vuonna 1994 ilmestyneessä kolmososassa, Under A Killing Moon. Peli ratsasti FMV-pelien suosion aallonharjalla ja käytti aikansa huipputeknologiaa. Itse pelaaminen tapahtui Texin silmin kuvatussa 3D-ympäristössä ja dialogi sekä välinäytökset olivat ihan täysveristä videota. Niihin palkattiin eturivin näyttelijöitä kuten Russell Means ja Margot Kidder. Jones itse esitti jälleen Tex Murphya ja toimi myös videoiden ohjaajana. Jonesin rinnalle suunnittelijaksi ja käsikirjoittajaksi tuli Aaron Conners, jonka myötä pelien käsikirjoitukset ja hahmot saivat paljon enemmän lihaa luidensa ympärille. Conners kirjoittaisi myös kaikki tulevat Tex Murphy -pelit.

Under A Killing Moon menestyi sekä kriitikoiden että pelaajien keskuudessa ja jatko-osaa alettiin työstämään heti. Siinä kaikki palaset loksahtivat paikoilleen ja tuloksena syntyi sarjan paras peli.

I want to believe

The Pandora Directive sijoittuu vuoteen 2043. Kolmas maailmansota on sodittu ja pommit pudotettu. Elämä kuitenkin jatkuu, joskin osa kansasta on säteilyn vuoksi nykyään mutantteja. Tex Murphy, wanhan hyvän ajan yksityisetsivä pitää toimistoaan San Franciscon vanhassa kaupungissa Chandler Avenuella, jossa asuu Texin lisäksi enimmäkseen mutantteja.

Texin edellisestä isosta jutusta on jo tovi ja hän viettää päiviään perinteiden mukaisesti juomalla bourbonia velaksi. Yhden tällaisen illan keskeyttää vanhempi herrasmies nimeltään Gordon Fitzpatrick, joka tarjoaa Texille työkeikkaa. Texin pitäisi löytää Fitzpatrickin vanha työtoveri ja ystävä Thomas Malloy, joka on kadonnut jäljettömiin. Rahattomana pitkään pyörinyt Tex ottaa keikan ilomielin vastaan.

Juoni alkaa hyvin pienesti, mutta saa nopeasti lisää kierroksia ja kerroksia. Pandora Directive ilmestyi aikana, jolloin X-Files oli ehkä maailman kovin juttu. Niinpä Texin kadonneen ihmisen jäljitys monimutkaistuu nopeasti ja bileissä ovat mukana mm. naisia stalkkaava sarjamurhaaja, hallituksen mustapukuiset miehet sekä avaruusoliot. Tarinassa on imua ja käänteitä riittää.

 

Maailmaa tutkitaan Texin silmin.

Pelinä Pandora on melko perinteinen point & click -seikkailupeli, jossa pelaaja kerää esineitä, ratkoo ongelmia ja kerää johtolankoja keskustelemalla. Perinteisen toteutuksen sijaan maailmaa katsotaankin pelihahmon silmin. Access Software panosti paljon teknologiaan ja aikoinaan Pandoran (ja Under A Killing Moonin) käyttämä Virtual Engine oli varsin vaikuttava. Perinteisen liikkumisen lisäksi Tex voi kuikuilla ylös ja alas, kyykistyä sekä nousta varpailleen. Tämä oli Doomin aikakaudella uutta ja hienoa.

Nykysilmin Pandoran tekninen toteutus on kökköä. Resoluutio on auttamatta liian matala ja se tekee pelimaailman tutkimisesta hankalaa. Monet esineet (varsinkin ne tahallaan paremmin piilotetut) hukkuvat pikselimössöön, ellei nurkkia nuohoa todella tarkasti. Lisäksi käyttöliittymä vie oikeastaan yli puolet ruudusta ja itse pelimaailmaa tuijotellaan postikortin kokoisesta ikkunasta. Liikkuessa käyttöliittymän saa onneksi piilotettua, joten pientä töhryä ei tarvitse tihrustella koko ajan.

Myös ohjattavuus saattaa tuottaa nykypeleihin tottuneelle harmaita hiuksia. Texiä ohjataan kahdessa eri tilassa. Liiketilassa voi liikkua ja katsella ympärilleen. Liikkuminen on aika kiikkerää, koska se tapahtuu juuri päinvastaisella tavalla kuin nykyisissä 3D-peleissä: hiiri liikuttaa hahmoa ja näppäimistöllä liikutetaan katsetta. Systeemi on alussa ihan seiniä päin kävelemistä, mutta onneksi siihen tottuu. Välilyönnin painalluksella peli siirtyy interaktiiviseen tilaan, jossa pelaaja voi tutkia pelimaailmaa tarkemmin: esineitä voi poimia, ovia ja kaappeja availla, vipuja väännellä yms. Ruudun alalaidassa on verbivalikko, josta näkee jokaisen hotspotin kohdalla, mitä Tex voi missäkin tilanteessa tehdä.

 

Louie ja Rook kuuluvat Chandler Avenuen vakiasukkaisiin.

 Keskustelut sujuvat kahdella eri tavalla. Valmiiksi purkitetuissa kohtauksissa pelaaja valitsee sanottavansa kolmesta eri vaihtoehdosta. Valmiita repliikkejä ei näytetä, vaan vaihtoehdot kuvastelevat enemmänkin Texin asennetta. Välillä valinnat on nimetty sen verran epämääräisesti, että pelaaja joutuu tosissaan arvailemaan mitä se Tex aikoo seuraavaksi suustaan päästää. Tämä muodostuu ongelmaksi lähinnä niissä parissa keskustelussa, jossa pelin eteneminen on kiinni siitä, että pelaaja valitsee juuri oikean vaihtoehdon. Lisäksi joitain hahmoja voi kuulustella tarkemmin. Tällöin pelaaja valitsee aiheen listasta. Listaan tulee lisää nimiä ja asioita sitä mukaa, kun pelaaja löytää lisää vihjeitä.

Seikkailupelinä Pandora loistaa. Varsinkin pelin ensimmäinen puolisko on melkoista herkkua, kun peli malttaa pitäytyä hyvin perinteisessä etsivän työssä. Pelaaja etsii johtolankoja, jotka johtavat luontaisesti seuraavaan paikkaan tai jonkun kiinnostavan henkilön puheille. Pelimaailmassa ratkottavat ongelmat ovat suurimmaksi osaksi hyvin loogisia, eivätkä vaadi ratketakseen mitään hirveitä logiikkahyppäyksiä. Suurimmat jumitukset tulevat yleensä siitä, että joku tarvittava esine on vähän liian hyvässä piilossa.

Perinteisten ongelmien lisäksi pelistä löytyy iso kasa vaihtelevan vaikeita puzzleja. Texin pitää esimerkiksi koota revitty kirje tai selvittää CD-levyn salasana anagrammien avulla. Pääosin puzzlet ovat hyvin suunniteltuja ja tarjoavat juuri sopivasti pähkäiltävää. Haastavimmasta päästä ovat Malloyn puzzlelaatikot, joissa jokaisessa on erilainen avausmekanismi. Näistä viidestä laatikosta yhtä puzzlea (se saatanan mayalainen kalenteri) en ole vieläkään onnistunut ratkaisemaan ilman läpipeluuohjetta. Sen logiikka ei vain aukene minulle millään.

 

Pelin hämärin puzzle.

Yleisesti ottaen pelin ongelmien taso hieman laskee viimeisellä kolmanneksella, jolloin mukaan tulee sokkeloisia ympäristöjä ja paljon paikasta toiseen ravaamista. Pelissä on myös kaksi eri vaikeustasoa. Helpommalla entertainment modella vaikeimmat puzzlet pystyy hyppäämään yli ja muita jumituksia varten pelissä on myös vinkkitoiminto. Lisäksi haastavampi vaikeustaso tarjoaa muutaman puzzlen lisää.

Pandora on kunnianhimoinen kerronnassaan. Peli haarautuu pelaajan valintojen mukaan ja pelissä onkin seitsemän erilaista loppua. Systeemin hienous ja huonous on sama, eli peli ei missään vaiheessa kerro pelaajalle suoraan, mitkä valinnat vaikuttavat lopputulokseen. Niinpä siihen ”parhaaseen” loppuun päästäkseen pitää ainakin ensimmäisellä pelikerralla käydä aikamoinen munkki. Pääsääntöisesti kuitenkin pelaamalla empaattista, muita auttavaa hyvistä pääsee hyviin loppuihin ja kusipäällä pahoihin.

Pandoran aikoinaan säväyttävät välivideot eivät ole vanhentuneet kovin arvokkaasti. Kontrasti näyttelijöiden ja piirrettyjen taustojen välillä on ihan mieletön ja näyttää lähinnä huvittavalta. Videot ovat myös erittäin suttuisia ja peli pakottaa katsomaan niitä koomisen pienestä ruudusta. Blue screen -tekniikan rajoituksista johtuen kamera on lähes koko ajan paikallaan, joten hirvittävän kiinnostavaa elokuvallista antia peli ei tarjoa.

Kökkö tekninen toteutus häiritsee kuitenkin yllättävän vähän, koska näyttelijät tekevät pääosin varsin hyvää työtä ja hahmojen kommelluksia seuraa mielenkiinnolla. Chris Jones kantaa Texin hattua vakuuttavasti. Siinä missä Under A Killing Moonissa oli varsin paljon slapstickia ja ääliöhuumoria, on Pandora tehty paljon vakavammalla otteella. Tietynlainen pöhköys ja veijarimaisuus kuuluu Texin hahmoon, mutta pääsääntöisesti sävy on enemmän trilleriä kuin komediaa. Tästä on varmaankin kiittäminen Adrian Carria, joka palkattiin videoiden ohjaajaksi. Hän ohjasi myös kaikki tulevat Tex-seikkailut.

 

Chris Jones on uransa aikana kurkotellut monia olemattomia asioita kohti.

Käsikirjoitus toimii dialogin tasolla hienosti, eikä häpeile lainkaan uutuuspelienkään rinnalla. Ainoa selkeä tyylirikko hahmokaartissa on Tanya Robertsin esittämä tarinan femme fatale Reagan Madsen, joka mainitsee rahanhimonsa niin monessa repliikissä, että se ei varmasti jää tyhmemmältäkään pelaajalta ymmärtämättä. Veteraaninäyttelijä Kevin McCarthy tuo Fitzpatrickin rooliin ison läjän karismaattisuutta ja hän varastaakin joka kohtauksen, jossa on mukana.

The Pandora Directive on minulle erittäin rakas peli. Sen tarina sekä maailma kiehtovat ja hahmojen kohtalosta välittää ihan oikeasti. Käsikirjoittaja Conners on monesti sanonut haastatteluissa, että hän pyrki luomaan maailman ja hahmot, jotka jäävät mieleen. Siinä on totisesti onnituttu. Uuden Tex Murphy -pelin aloittaminen on aina samanlainen ilo kuin vaikkapa suosikkisarjan uuden kauden aloittaminen.

Pandoran jälkeen Texin tarina jatkui vielä kahdessa pelissä. Hätäisesti kasattu Overseer kertoo Mean Streetsin tarinan uudelleen. Peli päättyi aikoinaan cliffhangeriin ja jatkoa saatiin odottaa vain 16 vuotta. Joukkorahoituksen voimalla (itsekin kannoin roponi kekoon) tehty Tesla Effect saattoi Texin tarinan vihdoinkin päätökseen. Lisäksi Tex on esiintynyt mm. kuunnelmissa ja Conners on myös julkaissut peleihin perustuvia kirjoja. Tällä hetkellä tekeillä on myös faniprojektina aloittanut The Poisoned Pawn, joka on remake Overseeristä. Projekti on paisunut ja saa nyt myös vetoapua Texien alkuperäisiltä tekijöiltä. Se ilmestyy toivottavasti vuoden 2019 aikana.

Suosittelen varauksettomasti kaikkia Tex Murphyja Under A Killing Moonista eteenpäin. Jos sinulla on kuitenkin aikaa vain yhdelle, niin silloin kannattaa valita Pandora. Kaikki Tex-pelit löytyvät halpaan hintaan Gog.comista. 

Pandora Directiven uudelleen pelaaminen pitkästä aikaa sytytti uinuneen Tex-rakkauteni uuteen roihuun ja jatkoin Pandorasta suoraan jatko-osaan. Ehkä kirjoitan Texistä vielä joskus myöhemmin lisää. Hän on sen arvoinen.

Phantasmagoria: A Puzzle Of Flesh (1996) - Hyvä huono jatko-osa

Vuosi sitten aloitin matkani huonojen pelien maailmaan pelaamalla Sierran pahamaineista FMV-kauhuseikkailua, Phantasmagoriaa. Kokemus oli kaikin puolin kauhea ja juuri sopiva aloitus blogille. Ja mikäs sen parempi tapa juhlistaa synttäreitä, kuin ottaa käsittelyyn jatko-osa?

Phantasmagoria: A Puzzle Of Flesh ilmestyi vuosi ensimmäisen pelin jälkeen. Sierran perustaja Roberta Williams luovutti käsikirjoitusvaltikan Lorelei Shannonille ja hän antoi palaa. Toinen Phantasmagoria ei liity mitenkään ensimmäiseen, vaan on oma itsenäinen tarinansa (tosin bongasin yhden viittauksen ykkösen päähenkilöön). Sierralla oli suunnitelmissa kehittää Phantasmagoriasta Twilight Zonen kaltainen kauhu-antologia, jossa jokainen osa kertoo oman itsenäisen tarinansa. Puzzle Of Fleshin huono menestys teki lopun niistä suunnitelmista.

Lihapuzzle kertoo Curtis Craigista, silmälasipäisestä hiljaisesta nörtistä, joka on töissä mystisessä WynTech -lääkefirmassa. Jostain syystä Curtisin mielenterveys on viime aikoina rakoillut ja hän on ollut myös taannoin traumatisoivassa "hoidossa" mielisairaalassa. Todellisuudessa Curtin pitää kiinni tavallaan-tyttöystävä Jocilyn, olen-kiimainen-ja-haluan-olla-sinun-tyttöystäväsi Therese sekä olen-sun-paras-kaveri-mut-oikeasti-haluan-panna-sua Trevor. Kyllä, jostain syystä Curtis on hyvin suosittu varsinkin petirintamalla, vaikka käyttäytyy jatkuvasti kuin harhainen hullu.

 

Makuuhuoneelle tulee pelin aikana paljon käyttöä.

Pelin alussa Curtisin mielenterveys alkaa jälleen rakoilla ja hän alkaa epäillä itseään. Ilmeisesti WynTechillä puuhataan jotain hämäräperäistä ja kun Curtisin vihaama työkaveri murhataan järkyttävällä tavalla, kohdistuvat poliisin epäilyt luonnollisesti työpaikan outoon hyypiöön. Onko Curtis oikeasti murhaaja? Pääseekö hän salaliiton ytimeen? Kenet hän valitsee rakastajakseen? How much is the fish? Miksi pelaan taas tällaista peliä?

Pelinä toinen Phantasmagoria on täsmälleen samanlainen kuin ykkönenkin. Periaatteessa kyseessä on siis klassinen point & click -seikkailu, jossa pelaaja ratkoo ongelmia, keskustelee hahmojen kanssa ja edistää juonta sillä tavalla. Käytännössä vaihtoehdot ovat äärimmäisen rajoitettuja ja pelaajan tehtäväksi jää lähinnä arvailla, missä järjestyksessä eri juttuja pitää klikkailla.

Edes keskusteluissa puheenaihetta ei saa valita, vaan pelaaja vain klikkailee keskustelukumppania niin monta kertaa, ettei mitään sanottavaa enää ole. Tästä syntyy myös runsaasti tahatonta komiikkaa. Esimerkki: Curtis menee juttelemaan kaverilleen Trevorille, joka tekee töitä viereisessä toimistokopperossa. Ensin pelaaja klikkaa Trevorin koppia, sen jälkeen paikallaan istuvaa Trevoria. Käynnistyy videoklippi, jossa on joku keskustelun pätkä. Videotekniikan vuoksi tekijät ovat pyrkineet säilyttämään jatkuvuuden aloittamalla jokaisen klipin samalla tavalla. Niinpä jokaisen keskustelun alussa Curtis ilmestyy nurkan takaa, kävelee Trevorin luokse, keskustelee ja poistuu. Jos pelaaja käy useamman keskustelun peräkkäin, Curtis ravaa jatkuvasti edestakaisin kuin mikäkin vieteriukko. Mitä pahaa on perinteisessä monivalintadialogissa? Hahmot istuvat alas ja sitten pelaaja valitsee listasta kysymykset. Helppoa.

Perinteisesti seikkailupeleissä on aivonystyröitä mukavasti kutkuttavia pulmia, mutta Puzzle of Flesh vetää tässäkin edeltäjänsä kanssa samaa linjaa. Pelin lopussa on yksi vaativampi (ja tarpeettoman epäselvä) puzzle, muuten ongelmat ovat joko raivostuttavan typeriä tai niitä ei vain ole. Jo klassikoksi on muodostunut heti pelin alussa oleva kohta, jossa Curtis etsii kadonnutta lompakkoaan. Lompakko löytyy sohvan alta, mutta jostain syystä Curtis ei osaa siirtää sohvaa tai kurkottaa kädellä sohvan alle. Mutta ei hätää, ratkaisu on hämmentävän looginen: Curtisin täytyy kaivaa lemmikkirottansa häkistä ja antaa sen noutaa lompakko!

On pelissä ihan hyviäkin osuuksia. Curtis tekee hommia tietokoneella, joten monet pelin ongelmista ratkaistaan sillä. Sähköpostiin kilahtelee Trevorin vitsien ja Jocilynin rakkauskirjeiden lisäksi kierjoutuneita viestejä mm Curtisin kuolleelta äidiltä. Lisäksi ruudulla välähtelee välillä sattumanvaraisia sanoja, mikä saa pelaajan ihan oikeastikin siristelemään välillä silmiään ja kyseenalaistamaan näkemänsä. Ihan näppärä kikka.

Pahin ongelma itse pelissä on se, että välillä pelaajalla ei ole mitään hajua, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Niinpä aina kun jumi iskee, pitää vain kiertää kaikki paikat läpi ja klikata kaikkea mahdollista. Seikkailupelaamista pahimmillaan. Kyllästyin jo kakkosluvussa arvailemaan pelintekijöiden aivoituksia ja otin läpipeluuohjeen vierelle. Kokemus muuttui heti paremmaksi, kun pääsin nauttimaan pelin tarinasta täysin rinnoin.

 

Terapeutille pitää käydä avautumassa tasaisin väliajoin.

Ja tarinassa Puzzle of Flesh loistaa. Siis ei se hyvä ole, mutta äärimmäisen viihdyttävä. Ensinnäkin videoiden toteutus on ottanut ykkösosasta aimo harppauksen eteenpäin. Tällä kertaa blue screenit on hylätty lähes kokonaan ja suurin osa kohtauksista on kuvattu oikeissa lavasteissa. Niinpä peli ei näytä enää käsittämättömältä Neil Breen -elokuvalta vaan enemmänkin sellaiselta perinteiseltä suoraan VHS:lle -leffalta, joita vuokraamot olivat ysärillä pullollaan. Näyttelijät ovat pääosin hyviä (siis "hyviä") ja dialogi yrittää kovasti olla nokkelaa, siinä kuitenkaan onnistumatta.

 

Perjantaisin Curtis rentoutuu.

Jos ensimmäisestä Phantasmagoriaa pelatessa tuli sellainen fiilis, että tässä nyt yritetään väkisin tehdä tosi raffia ja järkyttävää matskua, niin jatko-osassa tuo tunnelma vain korostuu. Ihmisiä murhataan niittaamalla, moukarilla, sähköllä, kuristamalla ja kaikkien näiden yhdistelmillä. Panemista on ruudulla vähintään puolen tunnin välein, ettei kenelläkään unohtuisi, että nyt ollaan aikuisen tarinan äärellä. Lisäksi Curtisin toinen potentiaalinen tyttöystävä harrastaa tietysti S&M -hommia, joten siitä saadaan paljon kivaa kuvastoa. Kaikki äärimmäisyydet lähinnä naurattavat ja pitävät tunnelman sopivan hilpeänä. Jos pelistä katsoisi vain pelkät videopätkät ilman pelaamista, siitä saisi ihan hyvän kaljoitteluleffan.

Ensimmäinen Phantasmagoria säästi parhaat paukkunsa viimeiseen lukuun, toinen jakaa herkkua tasaisemmin. Vaikka juonessa ei pelin puolivälin tienoilla tapahdu juuri mitään, pidetään pelaajan mielenkiinto yllä Curtisin erilaisilla hallusinaatioilla ja sekoiluilla. Esimerkiksi Curtisin kotona kannattaa käydä tasaisin väliajoin klikkailemassa peiliä sekä rotan häkkiä. Peilistä voi tuijottaa kirvesmurhaaja ja rotta saattaa jutella mukavia. Pelissä on koko ajan sopivan häiriintynyt tunnelma. Juoni lähtee lopussa aivan lapasesta, kun kuvioihin yhdistyy Curtisin lapsuuden traumat, toisesta ulottuvuudesta tulevat alienit ja heidän todelliset tarkoitusperänsä.

 

Minä pelin pelaamisen jälkeen.

Kun lopputekstit vyöryvät ruudulle, niin olo on tyydyttynyt. Itse peli oli aivan hirveä ja sitä ei tehnyt yhtään mieli pelata, mutta tarina pitää otteessaan hienosti ja se on juuri sopivan camp ollakseen viihdyttävä. En suosittele peliä pelattavaksi, mutta Youtubesta löytyy varmasti hyviä koosteita, joiden avulla pelin juonesta pääsee nauttimaan ilman pelaamisen taakkaa.

Lopuksi haluan kiittää kaikkia blogini lukijoita kuluneesta vuodesta. Teitä on ollut yllättävän paljon. Otan mielelläni vastaan ideoita huonoista peleistä, joita minun kannattaisi pelata. Tulevana vuonna aion käsitellä blogissani myös enemmän klassikkopelejä, koska välillä on vaan pakko päästä pois kuravellistä.

Oikein hyvää uutta vuotta kaikille. Lahjaksi teille annan A Puzzle of Fleshin upean lopputekstibiisin. Olkaa hyvät: