16-bittisiset epäurheilupelit: Michael Jordan vs. Shaquille O'Neal

1990-luku oli kyllä hienoa aikaa. Silloin kuunneltiin E-Typeä, katsottiin X-Filesia ja palvottiin koripallotähtiä. Sellaiset nimet kuin Michael Jordan, Dennis Rodman ja Shaquille O'Neal ovat varmaan tuttuja suurelle osalle ysärin lapsista. Koripallotähdet tekivät vaikka mitä ja olivat esillä eri medioissa monella tavalla.

Kuuluisin koripalloilija on varmaankin Michael Jordan, joka koripallon lisäksi pelasi välillä baseballiakin, laittoi nimensä vaatteisiin ja esiintyi elokuvataiteen klassikoksi päätyneessä Space Jam -elokuvassa. Itse omistin Air Jordan -kengät ja kävin katsomassa Space Jamin leffateatterissa. Chicago Bullsin paitaan pukeutuneena, tietenkin. Se oli parasta ikinä. En ole uskaltanut katsoa leffaa ikinä uudestaan.

Heti Jordanin perässä tuli Shaquille "Shaq" O'Neal, jonka ikoninen ura levittäytyi myös moneen suuntaan. Myös Shaq halusi innokkaasti näyttelijän uralle ja hän on esiintynyt sellaisissa mestariteoksissa kuin Kazaam ja Steel. Shaqin leffoja löytää aika monesti netin huonoimpien elokuvien listauksista.

Eikä siinä vielä kaikki. Lisäksi koripalloilijat esiintyivät myös videopeleissä. Ja tässä yhteydessä en puhu niistä itsestäänselvistä urheilupeleistä, vaan starojen nimellä ratsastavista, täysin urheilumaailman ulkopuolella liikkuvista teoksista. Nuoruuden lempiurheilulajini kunniaksi tsekkasin kaksi Super Nintendolle julkaistua koripalloilijoiden nimellä ratsastavaa peliä. Täytyy sanoa, että kokemus oli jälleen kerran melkoisen hapokas.

Michael Jordan: Chaos in the Windy City (1994)

 

On synkkä ja myrskyinen ilta Chicagossa. Koripallolegenda Michael Jordan on menossa hyväntekeväisyysottelun treeneihin, mutta huomaakin perillä, ettei ketään muita ole paikalla. BLAM! Yhtäkkiä ikkunasta lentää koripallo, johon on kirjoitettu viesti! "Jos haluat nähdä ystäväsi, tule museoon keskiyöllä. Terveisin tri Max Cranium." Jumatsuigga! Ystävät on pelastettava! Alkaa matka halki Chicagon oudoimpien mestojen.

Kuten kuvauksesta voi lukea, tämän pelin tekijät ovat syöneet juuri sopivan määrän sieniä. Michael Jordan: Chaos in the Windy City on tasohyppely, jossa palloa pompotteleva Jordan matkaa halki luolien, labrojen, junien sun muiden pelastaen tiimikavereitaan ja taistellen milloin mitäkin mölliä vastaan. Vastustajat hoidetaan tietysti viskomalla koripalloja. Tavallisten pallojen lisäksi Michael voi saada välillä esim. tulipalloja ja hakeutuvia palloja.

Peli yllättää heti alkumetreillä, sillä se on jopa aika mukavaa pelattavaa. Kentät ovat mukavan avoimia, eikä maaliin pääse kävelemällä vain vasemmalta oikealle. Yleensä Michaelin pitää löytää eri värisiä avaimia, availla ovia, väännellä vipuja ja sellaista. Lisäksi Michaelin pitää myös donkkailla sieltä täältä löytyviin koreihin saadakseen erilaisia esineitä tai muita bonuksia. Kenttien rakenne muistuttaa aika paljon SNESin Alien 3 -sovitusta.

 

Zombi repii päänsä irti ja heittää sillä Jordania. Perussettiä.

Vihollistarjonta on jälleen kerran ysärisuunnittelua parhaimmillaan. Vastaan tulee esimerkiksi koripallopäitä heitteleviä zombeja, jättiläishämähäkkejä sekä pillejä. Jättimäisiä pillejä. Siirtyminä toimivissa junakentissä heitellään toimittajia pallolla päähän. Selkeää kannanottoa havaittavissa. Graafisesti peli on jopa aika hyvännäköinen. Animaatio on sulavaa ja kentät suhteellisen selkeitä. Ohjaus tuntui välillä oudon tahmaiselta ja kinkkisemmissä tilanteissa surmanhypyt ovat yleisiä.

Tämän pelin kanssa kävi sillä tavalla hassusti, että se osoittautui heti alkumetreillä liian laadukkaaksi tähän blogiin. Ei tämä suurempia tuntemuksia aiheuttanut suuntaan taikka toiseen. Ehkä Chaos in the Windy City ansaitsee paikkansa tässä blogissa jo silkalla outoudellaan. Tätä minä jopa suosittelisin ysäriloikkien ystäville.

 

Varo jättiläispilliä, Michael!

Shaq Fu (1994)

Kun 8-bittisellä aikakaudella lähes kaikki lisenssipelit olivat jonkinlaisia laiskoja Mario-variaatioita, niin 16-bittinen aikakausi toi tähän hieman vaihtelua. Street Fighter 2:n huima menestys niin kolikkopelinä kuin kotiversioina avasi tulvaportit, joista valui sisään helvetillinen läjä toinen toistaan köpöisempiä tappelupelejä. Shaq Fu on yksi niistä.

Shaq Fun "juoni" antaa mättämiselle komeat puitteet. Shaq on käymässä Tokiossa, jossa järjestetään iso hyväntekeväisyysottelu. Ennen matsia Shaq piipahtaa sattumalta käymään dojossa, jossa vanha viisas sensei sen kummemmin selittelemättä antaa Shaqille tehtävän pelastaa nuori Nezu-niminen poika jostain rinnakkaisesta ulottuvuudesta. No eipä siinä mitään, pitäähän sitä viattomia auttaa. Niinpä Shaq astuu kaappiin ja sitä kautta toiseen maailmaan. Eeppinen pelastusretki voi alkaa.

Mekaniikoiltaan Shaq Fu on tyypillinen 1 vs 1 mättöpeli. Shaq kulkee kartalla ja saa välillä jopa valita vastustajan parista eri vaihtoehdosta. Valinnan jälkeen siirrytään mättämään ja ensimmäisenä kaksi erää vienyt on matsin voittaja. Yksinpelissä pelataan ymmärrettävästi vain Shaqilla, mutta erillisessä kaksintaistelumoodissa pääsee kokeilemaan myös pelin muita hahmoja. Näihin lukeutuvat jonkinlainen kissanainen, Aladdin-kopio, voodoo-nainen sekä punainen perkele.

Hakkaaminen on kömpelöä ja yksinkertaista. Ilmeisesti jotain erikoisliikkeitäkin löytyy, mutten löytänyt niille ainakaan normaalilla vaikeustasolla mitään käyttöä. Pelasin koko pelin läpi käytännössä naputtaen maanisesti A-nappia, josta lähtee voimakkain potku. Sen eri variaatiot tuntuivat toimivan jokaiseen vastustajaan.

 

 Kissanainen uhoaa...

 

...ja pitää lupauksensa

Tällaisen pelin arvo mitataan sillä, miten pitkälle se uskaltaa viedä kaistapäisen konseptinsa. Alku onkin lupaava, kun Shaqia vastaan talsii vaikka minkä näköistä kummajaista. Myös ennen taisteluja nähtävät dialogiruudut ovat lähes poikkeuksetta juuri sopivan huonoja. Pettymys onkin suuri, kun pelin pääpaha tulee vastaan niin äkkiä. Matka muinaisen ja mahtavan Sett Ran luokse kestää liioittelematta noin kaksikymmentä minuuttia ja sitten peli onkin ohi. Mitäs ihmettä? Kyllä taas tuli mieleen se Jori-Petteri, joka aikoinaan sai tämän joululahjaksi ja joutui pelaamaan samaa peliä koko vuoden.

Shaq Fu tulee vastaan monilla internetin "huonoin SNES-peli" -listoilla. Peli on ehdottomasti huono, muttei mahdu millään oikeasti edes huonojen SNES-pelien top kymppiin. Pahempaa ryönää löytyy helposti. Ehkä peliä rankaistaan siitä, että se yhdistää kaksi näennäisesti toisiinsa sopimatonta ideaa ihmeelliseksi keitokseksi. Se taas mielestäni ei ole koskaan rangaistavaa. Hulluja ideoita täytyy ylistää!

 

Jostain kumman syystä Shaq Fu on kerrännyt sen verran kulttisuosiota, että sille on juuri ilmestymässä Kickstarter-rahoitettu jatko-osa. Maailma on outo paikka.

Urban Yeti! (2002) - kuin GTA, mutta yetimpi

Nyt on hätä, Urban Yeti! Koko rotusi on vaarassa, Urban Yeti! Lähde heti etsimään puolisoa, Urban Yeti! Sitten pääset panemaan ja maailma pelastuu, Urban Yeti!

Olen viettänyt viimeisen viikon vahvassa Bloodborne-koukussa, joten törkypelien pelailu on jäänyt vähemmälle. Tartuin jo melkein ensimmäisessä kirjoituksessani käsitellyn Phantasmagorian jatko-osaan, kunnes eräänä kohtalokkaana iltana sain vinkin jostain ainutlaatuisesta. Mikään ei valmistanut minua siihen, mitä tulisin kohtaamaan.

Ensimmäinen Grand Theft Auto ilmestyi vuonna 1997. Peli tarjosi aikoinaan jotain, mitä ei oltu siinä mittakaavassa aikaisemmin nähty. Pelaajat saivat rellestää näennäisen vapaasti yläperspektiivistä kuvatussa kaupungissa suorittaen tehtäviä ja aiheuttaen yleistä pahennusta. Jo ensimmäinen GTA pääsi moniin uutisotsikoihin väkivaltaisuuuden sekä yleisen epäkorrektiuden takia ja tämä perinne on jatkunut näihin päiviin saakka. Lopullisesti sarja löi läpi vuonna 2001, kun GTA III ilmestyi. Silloin lyötiin lukkoon kokonainen heikkalaatikkogenre ja vähitellen GTA-klooneja oli joka puolella.

Myös Urban Yeti! on GTA-klooni. Tavallaan. Kai.

 

Let's Yeti again!

Game Boy Advancelle julkaistu Urban Yeti! on jotain aivan ainutlaatuista. Tekijöidensä fantasioissa se on varmasti ollut kuin ensimmäinen Grand Theft Auto, jonka pääosassa on Yeti, tuo myyttinen lumisten vuorten asukki. Lopputulos onkin sitten joko tahallisesti tai tahattomasti aikamoinen mestariteos. Urban Yetissä on niin moni asia pielessä, että siitä tulee taidetta.



Peli alkaa tilanteesta, jossa päähenkilömme lähtee kaupungille mimmijahtiin. Kuten kaikki muutkin, myös Urbaani Yeti tahtoo vain oman karvaisen kumppanin rinnalleen. Jossain kaukaisuudessa kuuluu naaraan tuskainen kutsuhuuto. Ääntä kohti siis! Tarina ei kerro, miksi yetit ovat keskellä suurkaupunkia, mutta epäilen, että taustalla on joku tekijöiden syvällinen statement luonnon tilasta, ilmastonmuutoksesta sekä ihmiskunnan tuhoisuudesta. Ihan varmasti.

 

Yetin perinteinen kaupunkipäivä.

Peli näyttää ulkoisesti kahdelta ensimmäiseltä GTA:lta. Urbaani Yeti tallustelee ylhäältäpäin kuvatussa kaupungissa ja seurailee ruudulle ponnahtavia nuolia. Kimppuun hyökkäilee koko ajan kaduntallaajia, poliiseja, hulluja kissoja, jättiläisrottia ja ties mitä. Ai niin, ja lokitkin paskoo niskaan. Tietenkin.

Kontrollit ovat aivan supertönköt ja yeti jumittuu joka helvetin koloseen, nurkkaan, hahmoon, roskakoriin, lehtiständiin, autoon jne jne jne. Paskoista kontrolleista seuraa kymmeniä tahattomia kuolemia, mikä on tietysti aina tosi hauskaa. Kerran menin myös ramppia pitkin talon katolle, mutta takaisin en enää päässyt. Se oli hauskaa. Monipuolisesta liikevalikoimasta löytyy mm. lyönti vasemmalla kädellä ja lyönti oikealla kädellä. Lisäksi yeti osaa karjua. Huiiiiiiii!

Visuaalisesti Urban Yeti näyttää kauniisti sanottuna aika suttuiselta. Sitten rumemmin sanottuna peli näyttää ihan kissan oksennukselta. Pelialueesta näkyy kerrallaan vain pieni palanen ja hahmot ovat suttuisia mössökasoja. Välillä kentästä on mahdotonta erottaa kulkukelpoisia reittejä ja korkeuseroja. Onneksi katoille menevät rampit on sentään merkattu suht selvästi, koska ne ovat jopa kaikkea muutakin grafiikkaa köpöisempiä. Audiopuoli koostuu kolmen markan kitararäminästä ja huonosti sämplätyistä mölinöistä.

 

Yetien välistä kamppailua häiritsee taivaalta tippuva linnunpaska.

Ohjauksen ja graafisen toteutuksen osalta peli on siis ihan perinteistä kökköä, mutta sisältö onkin sitten monella tavalla kultaa. Sitä luulisi, että yeti tekisi pelissä semmoisia yetimäisiä juttuja, mutta ei. Yeti tekeekin kaikenlaista arkista. Sen pitää esimerkiksi käydä töissä. Ei ole helppoa yeti-elämä. Nekin ovat joutuneet oravanpyörään, piruparat. Lisäksi tarjolla on tietysti tappelua, tervehenkistä yetien välistä kilpailua ja vaikka mitä muuta!

Pelin ensimmäinen kenttä kuvaa hyvin koko peliä. Yetimme kuulee jostain kaukaa kiimaisen naaraan kiljaisun ja suuntaa ääntä kohti. Pian selviääkin, että ääni tulee sillan toiselta puolelta, mutta turkanen! Siltamaksu on 4 dollaria! Voi ei! Koska yeti on lainkuuliainen karvakansalainen, hän tietysti päättää hankkia töitä. Hyvä, Urban Yeti! Näytät hienosti mallia kaikille laiskotteleville aktiivimallin vastustajille!

Ihan kuin minun työpaikalla!

Onneksi paikallislehdestä löytyy avoin työpaikka läheisestä ravintolasta. Työ hoidetaan tietysti erillisenä minipelinä. Ravintolahommia hoidetaan pelaamalla paskaa Rootbeer Tapper -kloonia. Lienee tarpeetonta enää mainita, että minipeleissäkin kontrollit on perseestä. No, mainitsinpa nyt kuitenkin. Minipelin jälkeen on tarvittava rahasumma kasassa ja Yetin matka jatkuu seuraavaan kenttään.

Joka kenttä noudattelee samaa kaavaa. Ensin harhaillaan kaupungilla erinäisiä asioita etsien ja kentän lopussa on jonkinlainen minipeli. Pelikaava käy nopeasti tylsäksi, mutta sisältö ei. Kun mättää harmaata kilpailevaa yetiä turpaan samalla kun lokki paskantaa niskaan ja poliisi ampuu selkään, niin mielen valtaa monet hienot ajatukset. Sitten kun tuntuu, että kaikki on nähty, niin ollaankin ufon kyydissä (yeteillä ilmeisesti on semmoisia), heitellään frisbeetä paskassa Speedball-kloonissa, surffataan viemäreissä ja kannetaan kanoja ympäriinsä.

 

Minipelit ovat puhdasta laatua.

Jos tönkön ohjauksen kanssa pääsee sinuiksi, on Urban Yeti ohi noin tunnissa. Se on tosi harmi, koska isommalla sisällöllä tässä olisi ihan oikeaa kulttiainesta. Toisaalta pelin lyhyys takaa sen, ettei pelaaminen muutu (liian) turhauttavaksi. Simppeli pelimekaniikka tukee sitä, että pelaaja voi keskittyä sisällön älyttömyyksiin täysin rinnoin.

Ai saako yeti lopussa naisensa? No, tottakai! Eikä siinä vielä kaikki. Lopussa on myös GROUP MEGADANCE. Urban Yetissä yhdistyy hienosti tekninen osaamattomuus ja villit visiot. Niistä on hyvät huonot pelit tehty.