Kauheimmat joulupelit: Daze Before Christmas, Santa Claus Saves The Earth & Elf Bowling

Joulu on hienoa aikaa. Silloin kuunnellaan joululauluja, syödään pipareita, juodaan liian vahvaa glögiä sekä katsotaan klassisia jouluelokuvia kuten Die Hard, Gremlins ja Isäni on Turbomies. Pelien osalta omistan yleensä joulun ajan laadukkaille klassikkojulkaisulle.

Tämä postaus ei käsittele niitä.

Lemmingsien jouluversion lisäksi minulla ei ollut oikein mitään käsitystä joulupeleistä, joten laitoin hakukoneen laulamaan. Hakutulosten suosta valikoitui kolme kökkärettä.

Daze Before Christmas

Ho-ho-ho o-ou! Paha lumiukko on varastanut kaikki lahjat, kidnapannut tontut ja ollut muutenkin ilkeä paskiainen. Joulupukilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin lähteä ajojahtiin. This christmas Santa is coming... to kick your Ass! (Jos jotakin mainosfirmaa kiinnostaa palkata minut sloganien kirjoittajaksi, niin ottakaa ihmeessä yhteyttä!)

Daze Before Christmas julkaistiin Sega Mega Drivelle ja Super Nintendolle. Sen takaa löytyy norjalainen Funcom, joka tuli myöhemmin tunnetuksi mm. Anarchy Online -mörpistä ja The Longest Journey -seikkailupeleistä. Yhtiön tuorein tuotos on Conan Exiles, varsin hyvin menestynyt moninpeli Conan Barbaarin maailmassa. Daze Before Christmas oli Funcomin ensimmäisiä pelejä.

 

"Do you wanna kill a snowmaaaan?"

 Daze on ajan hengen mukaisesti melko perinteinen 2D-tasoloikka. Joulupukki loikkii, poimii lahjapaketteja ja ampuu vihollisia ilmeisesti taikuudella. Taikuus muuttaa pahat pingviinit, rotat sun muut lahjapaketeiksi, jotka pukki kerää tietysti talteen. Toisista paketeista pelastetaan pukin apureita. Silloin tällöin kaavaa rikotaan yksinkertaisilla lentelykentillä, joissa pukin reki viilettää taivaalla ja tiputtelee lahjapaketteja savupiippuihin.

Pelin omaperäisin koukku on se, että kahvia juomalla (kahviaddikti ei hyväksy tällaista kahvivastaisuutta) pukki muuttuu pahaksi kaksoisolennoksi, Anti-Clausiksi. Paha Pukki hakkaa vihollisia lahjasäkillä jo kuolematon. Käytännössä kyseessä on siis vinkeällä graafisella efektillä varustettu Super Marion tähti. Anti-Pukilla paukuttaminen on kyllä ihan hauskaa, sille olisi voinut omistaa kokonaisia kenttiäkin.

 

Anti-Clausilla on isot säkit.

Graafinen on toteutus on SNES-standardeilla ihan ok ja kontrollit toimivat kuten pitääkin. Ääniraitaa koostuu muutamista ääniefekteistä sekä tutuista ärsyttävistä joululauluista, joita on tulkittu hieman uusiksi. Näin tasohyppelyveteraanille vaikeustaso on ainakin ensimmäisen kymmenen kentän perusteella sieltä helpommasta päästä. Tosin 7-vuotias poikani, joka pelaa sujuvasti Metroideja ja Zeldoja ei meinannut päästä viidettä kenttää pidemmälle. Nuoriso on pilalla.

Jo ensimmäisen kymmenen minuutin aikana minulle kävi selväksi, että Daze Before Christmas on ihan väärä peli tähän blogiin. Se ei ole varsinaisesti hyvä, muttei tarpeeksi huonokaan, jotta siitä saisi sellaisia kiksejä. Tällaisia keskinkertaisia loikintoja on 16-bittisille koneille kasapäin.

Ensimmäinen peli oli siis pieni huti, mutta en luovu toivosta. Pakkohan joulupeleistä on kunnon ryönääkin löytyä!

Santa Claus Saves The Earth

No niin, nyt lähtee! Joulupäivään on enää yksi yö ja lapset odottavat jo innoissaan Pukkia ja lahjoja. Pahuuden pahimmassa pahapaikassa elävä keiju (tai velho tai mikä helvetti se nyt onkaan) nimeltään Nilam ei kuitenkaan tykkää, kun lapsilla on kivaa. Niinpä hän vangitsee Joulupukin taikamaailmaan. Buhahaha! Siitäs saitte, senkin lapset! Pelaajan tehtävä on ohjastaa Pukki ulos taikamaailmasta.

Santa Claus Saves The Earth on liettualaisen Ivolgamuksen kehittämä tasohyppelypeli. Se julkaistiin alunperin ensimmäiselle PlayStationille ja portattiin yleisön pyynnöistä huolimatta myöhemmin Game Boy Advancelle. Minä testasin GBA-versiota, koska sain sen käsiini helpommin. Videoiden perusteella versiot eroavat lähinnä audiovisuaaliselta totetutukseltaan, joka on GBA-versiossa Pleikkaria köpöisempää. Tämä tietysti sopii minulle vallan mainiosti.

 

Kaunista.

Jo ensi minuuteilta lähtien on selvää, ettei nyt olla tekemisissä minkään laatuteoksen kanssa. Peli näyttää suoraan sanoen aivan hirveältä oksennukselta ja välitön ensireaktio on huutaa ja laittaa peli äkkiä kiinni. Kun sitä sitten vihdoin uskaltautuu pelaamaan, niin peruskuvio on nähty minuutissa. Pukki etsii vaihtelevan kokoisista kentistä avaimia, joiden avulla hän pääsee seuraavaan kenttään. Muutaman kentän välein taistellaan myös eeppisiä pomoja vastaan. Siinäpä se.

Keskinkertaisesta ryönästä Santa Claus Saves the Earth (tai muodikkaasti lyhentäen SCSTE) erottuu riemukkaalla toteutuksellaan. Taikamaailma on todellakin nimensä mukainen nimittäin jo ensimmäisissä kentissä seikkaillaan mm. luolassa (jonka seinällä on kaappikelloja ja pelletauluja), jonkinlaisessa tehtaassa (jonka ikkunasta näkyy... ööö... pyramidit) sekä viidakossa. Logiikkaa on turha hakea yhtään mistään.

Myös vastaan tulevat viholliset ovat aivan mahtavia. Ensimmäisessä kentässä hakataan luolamiehiä, toisessa nähdään jo gangstereita! En tiedä kuka on vastuussa vihollisten suunnittelusta ja piirtämisestä, mutta hänelle pitäisi ehdottomasti antaa mitalli. Tai kymmenen. Kaikki oliot ovat niin käsittämättömän typerän näköisiä pallinaamoja, että niistä tulee väkisinkin hyvälle tuulelle. Suosikkini on sininen ”lintu”, joka aiheutti ensinäkemisellä ”VOI HYVÄ LUOJA MIKÄ TUO ON” -reaktion. Jos silmiänsä oikein siristää, niin siitä mössökasasta voi ehkä erottaa... jotain. Näitä upeita luomuksia joulupukki hakkaa säkillään. Lisäksi maastosta voi kerätä heiteltäviä lumipalloja (joita ilmeisesti säilytetään tennispallotuubissa), omenoita tai karkkeja. Täytyy myöntää, että Magnum .44 olisi piristänyt menoa kummasti.

 

Valitsen "end."

Peli ansaitsee myös erityismaininnan kertakaikkisen upeasta musiikista. Jokainen biisi on selkeästi suunniteltu kirurgimaisella tarkkuudella kiduttamaan kuuntelijansa tärykalvoja niin pahasti, että psykoosi on koko ajan nurkan takana. Erityismaininta menee toisen kentän taustabiisille, joka kuulostaa siltä, kuin jonkun kissa kävelisi syntikan yli. Tämä on taidetta. Taidetta! KUUNNELKAA VAIKKA ITSE!!!111

Suosittelen Santa Claus Saves The Earthia varauksettomasti kaveriporukan peli-illan piristäjäksi. Sen kaverina on hyvä nauttia pullollinen vaikkapa Jallua. Ho ho houuu!

Elf Bowling (1 & 2)

Elf Bowling on peli, jossa Joulupukki keilaa tonttuja kumoon. Siinäpä se. Kiitos, hyvää yötä!

Yllä oleva kuvaus olisi oikeasti ihan riittävä, mutta peli ansaitsee enemmänkin. Elf Bowling aloitti elämänsä vuonna 1998 kiertävänä sähköpostina. Joskus muinoin oli aika, jolloin ihmiset oikeasti lähettelivät toisilleen pikkupelejä sähköpostilla ja niistä saatiin sitten paljon iloa ja/tai surua työpäivään. Nykyään tietoturva-asiantuntijat saisivat moisesta toiminnasta vähintään sydänkohtauksen.

Tonttukeilailu on siitä mielenkiintoinen tuote, ettei sen alunperinkään pitänyt olla muuta kuin mainos sen kehittäneelle firmalle, Nvisionille. Firma keksi näppärän markkinointitaktiikan ja laski Elf Bowlingin tietoverkon vapaille vesille. Peli levisi sähköpostin välityksellä nopeammin kuin tuhkarokko Pohjanmaalla. Tätä tonttuilua on oikeasti pelanneet miljoonat ihmiset. Yhtä aikaa Elf Bowlingin kanssa levisi huhu, että peli sisältää jonkinlaisen viruksen tai vakoiluohjelman. Nämä huhut osottautuivat myöhemmin perättömiksi.

Tähän päivään mennessä Elf Bowlingia on julkaistu ainakin seitsemän (7!) osaa ja lisäksi siitä on tehty elokuva. Ihan oikeasti. Löysin alkuperäisen pelin EXE-tiedoston netin syövereistä, mutten kovasta säädöstä huolimatta saanut sitä toimimaan koneellani. Niinpä katsastin pelin (epävirallisen) GBA-version, jossa on bonuksena mukana myös Elf Bowling 2.

 

Ho ho ho, eat that!

Elf Bowlingin ensimmäinen osa on todellakin vain Joulupukki keilaamassa tonttuja. Palloa heitetään kymmenen kiekkaa ja sitten katsotaan pisteet, siinä se. Menoa maustetaan tonttujen höpinöillä (”Is that all the balls you've got?”) ja hassuilla graafisilla jipoilla. Yhdessä vaiheessa keiloja nosteleva kone repi vahingossa yhdeltä tontulta pään irti. Täytyy myöntää, että naurahdin.

Pelimekaanisesti liikutaan äärimmäisen simppeleillä vesillä. Ruudun alareunassa liikkuu mittari ja pelaajan tarkoitus on painaa nappia oikeaan aikaan, jotta pallo lähtee parhaaseen mahdolliseen suuntaan. Pelissä on yksi sweet spot, johon osumalla saa aina täyskaadon. Muita kikkoja en pelistä parinkymmenen minuutin testaamisella löytänyt ja olisin yllättynyt, jos sellaisia olisi.

Jatko-osa muuttaa konseptia enemmän helvetillisen curlingin suuntaan. Pukki kilpailee Dingle-nimisen hepun kanssa ja heittelee tonttuja kolmen erän verran. Tontut ovat pukeutuneet vain alushousuihin, jotka toimivat ritsoina, joilla tontut ammutaan radalle. Tietysti. Pelin voittaa se, joka on saanut enemmän tonttuja paremmille pistepaikoille. Jos natiaisen viskaa liian kovaa, se lentää suoraan hain kitaan. Liian hidas heitto taas jää muuten vaan ilman pisteitä. Vihollisen tonttuja voi myös töniä omalla vuorollaan radalta pois, jos oikein tuuri käy.

 

Tonttujen oikeuksien puolesta!

Molemmat Tonttukeilailut viihdyttivät toteutuksellaan muutamia minuutteja, ennen kuin mielen valtasi tylsyys. Tonttujen tietty anarkia on kyllä hauskaa ja siitä saisi paljon enemmänkin irti. Ehkä jatko-osat vievät hommaa pidemmälle, mutten todellakaan ala niitä testaamaan. Rajansa kaikella.

Lopuksi lukuvinkki: Medium.comista löytyy erinomainen artikkeli ensimmäisen Elf Bowlingin historiasta. Sen lukeminen oli paljon hauskempaa kuin itse pelin pelaaminen.

Klassikkonurkka: System Shock 2 (1999)

Pelkän ryönän pelaaminen uuvuttaa, joten tämän kirjoituksen myötä aloitan juttusarjan, jossa käsittelen omia suosikkipelejäni.

Harva pelifirma herättää wanhoissa PC-pelaajissa yhtä paljon lämpimiä nostalgisia tunteita, kuin Looking Glass Studios. Vuonna 1990 perustettu studio tuli tunnetuksi siitä, että se teki noin kymmenen vuoden ajan pelaajien rakastamia pelejä, joista vain harvat kohosivat myyntilistoilla kovin korkealle. Looking Glassin ansioluettelosta löytyy kasa digitaalisen pelien kovimpia klassikoita kuten Ultima Underworldit 1 & 2, Thiefit 1 & 2, sekä tietysti System Shock -sarja.

Vuonna 1994 ilmestynyt ensimmäinen System Shock oli luomassa genreä, joka nykyisin tunnetaan nimellä immersive sim. Käytännössä termi tarkoittaa yleensä pelejä, jotka sekoittavat pelimekaaniikoissaan ensimmäisen persoonan toimintaa ja roolipelielementtejä.  Immersiivisissä simuissa pelaajalle tarjotaan yleensä monta tapaa lähestyä jotakin tiettyä ongelmaa (esim. lukitun oven voi avata avaimella, hakkeroimalla, räjäyttämällä tai sen voi vaikka kokonaan kiertää). Peliympäristöt eivät ole vain kulisseja, vaan lähes kaikkea voi nostella, siirrellä, käyttää ja niin pois päin.

System Shock sijoittui autioituneelle Citadel-avaruusasemalle, jossa yksinäinen muistinsa menettänyt hakkeri yritti selvittää mikä katastrofi asemalla oli tapahtunut. Samalla tutustuttiin nyt jo ikoniseksi muodostuneeseen videopelipahikseen, hulluksi tulleeseen tekoäly SHODANiin. Nykyisin System Shockin perintöä ovat jatkaneet näkyvimmin Deus Ex -sarja sekä ranskalaisen Arkane Studiosin monet pelit. Arkanen suht tuore Prey voisi pienillä kosmeettisilla ja käsikirjoituksellisilla muutoksilla muuttua helposti System Shock kolmoseksi. Myös System Shock kakkosesta osavastuussa olleen Irrational Gamesin BioShock -sarja lainasi paljon elementtejä Systemeistä, vaikka kulkivatkin enemmän valtavirtaräiskinnän suuntaan. System Shockille on tulossa myös ihan oikeaa jatkoa, joukkorahoitettuna, joskus.

Heti alkuun täytyy myöntää, että Looking Glassin suurista klassikoista minulla on edelleen pelaamatta sekä Ultima Underworldit, että ensimmäinen System Shock. Kaikkia olen kokeillut vähän alusta, mutta sekavan oloiset käyttöliittymät ovat lannistaneet yritykset alkumetreille. System Shock 2 sen sijaan ilmestyi juuri sellaiseen aikaan, että minullakin oli kotona ihan pelikelpoinen PC ja rakastuminen tapahtui heti ensisilmäyksellä.

System Shock 2 alkaa 42 vuotta ensimmäisen osan tapahtumien jälkeen. Ihmiskunnan ensimmäinen ylivalonnopeusalus Von Braun aloittaa neitsytmatkansa ja pelaaja astuu alukselle sotilaan roolissa. Pelin alkaessa kaikki on mennyt genren konventioiden mukaan, eli ihan päin helvettiä. Pelaaja herää muistinsa menettäneenä ja keho täynnä outoja implantteja. Von Braunin käytävillä vaeltelee möriseviä avaruuszombeja ja tuntematon tohtorisnainen antaa ohjeita korvanappiin. Pelaajalla ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin napata jakoavain kouraan ja alkaa selvittää, mistä tässä kaikessa on kysymys.

 Tervetuloa Von Braunille!

Peli yhdistelee näppärästi roolipelielementtejä perinteiseen 3D-räiskintään. Nykyään jokaisessa kolmen pennin toimintaseikkailussa ja räiskinnässä on hahmon taitopuita sun muita, mutta ysärin lopussa tällaiset systeemit olivat harvassa. System Shock 2:n hahmonluontikin on naitettu hienosti osaksi juonta: Alussa pelaaja astuu palvelukseen ja valitsee erikoistumisensa (merijalkaväki, laivasto tai scifimaagiset OSA-agentit). Tämän jälkeen suoritetaan neljän vuoden asepalvelus pelaajan valitsemalla tavalla. Käytännössä näin määritetään pelaajan aloituskyvyt ja sitten hypätäänkin suoraan peliin.

Kerronnallisesti System Shock 2 on riisuttu kaikesta turhasta. Juonta ei kuljeteta välivideoilla, eikä pelimekaaniikoita opeteta pitkitetyillä tutoriaaleilla. Von Braunin ja sitä suojelevan Rickenbackerin miehistö on suurimmaksi osaksi joko kuollut tai muuttunut hirviöksi, joten perinteistä dialogia ei pelissä nähdä. Sen sijaan tarinaa kuljetetaan sieltä täältä löytyvien äänilogien muodossa. Jo ensimmäinen System Shock esitteli tämän kerrontatekniikan, jota genren pelit käyttävät vielä nykyäänkin.

Vuorovaikutuksen puutteesta huolimatta aluksen miehistö herää logien kautta yllättävän vahvasti henkiin ja ympäristöt kertovat myös oman osansa ihmisten tarinoista. Kun löytää juuri tappamaltaan hybridimuukalaiselta audiologin, joka kertoo sen viime hetkistä ihmisenä, saa tavallinen videopelitappo aivan uuden tason. Pelin juoni aukeaa kutkuttavasti hiljalleen ja mukana on ainakin yksi jo klassikoksi muodostunut käänne. Vaikka peli on jo vanha, en silti halua spoilata kokemusta, jos tätä nyt sattuu joku SS-neitsyt lukemaan. Sen verran voinen kuitenkin sanoa, että avaruusolioiden lisäksi kuvioihin liittyy myös ykkösosan SHODAN. Se esiintyy jo pelin kansikuvassa, joten spoileri ei ole hirveän iso.

 

Pelin juonta kuljetetaan eteenpäin audiologeilla. 

Pelasin juuri ennen tätä suht tuoreen Preyn ja sen runsaaseen rönsyilyyn verrattuna System Shock 2 edustaa hyvin tiivistettyä toteutusta. Pääasiassa peli etenee melko suoraviivaisesti aluksen kannelta toiselle, muutamalla käänteellä höystettynä. Puolivälin paikkeilla homma avautuu vähän enemmän ja tavoitteita saa suorittaa haluamassaan järjestyksessä. Pelialueet eivät kuitenkaan missään vaiheessa paisu liian isoiksi. Kaikkia nurkkia ei tarvitse nuohota, mutta paikkojen tutkiminen kannattaa, koska ammuksia, parannustarvikkeita ja muita tavaroita on jatkuvasti liian vähän. Pelissä on pitkään hyvä survival-meininki, vaikka vaikeustaso laskeekin sitä mukaa, kun hahmoa oppii kehittämään omalle pelityylille sopivaksi.

Peli pyrkii tarjoamaan lähes kaikkiin asioihin useampia eri ratkaisumalleja. Esimerkiksi valvontakamerat ja vartiotykit voi ampua, hakkeroida tai vaikkapa ohittaa näkymättömyyden avulla. Hahmosysteemi pakottaa tekemään valintoja alusta asti. Jo pelkän rynnäkkökiväärin käyttö vaatii isoja satsauksia asetaitoon. Eikä asetta voi edes käyttää, jos kykypisteitä ei ole tarpeeksi. Neljä vuotta sotilaskoulutuksessa viettänyt eliittisotilas ei tiedä, miten rynkyllä ammutaan ennen kuin asetaito päivitetään kyberneettisillä moduleilla tasolle kuusi. Lisäksi aseet tietysti kuluvat (modaamattomassa versiossa todella nopeasti) käytössä, joten huolto- ja korjauskykyihinkin on hyvä pistää pari pistettä. Kokemattomalle pelaajalle pisteiden sijoittaminen saattaa olla hankalaa, kun ei oikein tiedä mitä edessä odottaa. Kaikenlaisilla hahmoilla kuitenkin pärjää, jos ei ihan tuhlaile kaikkia resursseja miten sattuu.

 

Hakkerointi hoidetaan yksinkertaisella minipelillä.

System Shock 2 tykittää pitkälle aivan täyttä höyryä, mutta loppumetreillä taso valitettavasti laskee. Kun juoni kuljettaa pelaajan kohti mystisen muukalaisrodun limaista ydintä (ns. Peräsuoliseikkailu 2114), muuttuu pelaaminen pakonomaiseksi vääntämiseksi tylsässä ympäristössä. Rakenteellisesti mieleen tulee legendaarinen Half-Life, jonka taso myöskin laski heti, kun peli siirtyi muukalaisten kotimaailmaan. Onneksi tämä osio on melko lyhyt ja pelin tunnelma pysyy kuitenkin yllä kenttien tylsyydestä huolimatta.

Visuaalisesti peli näytti vanhahtaneelta jo ilmestyessään. Pelin käyttämä Dark Engine hallitsee valon ja varjot ihan hyvin ja autio Von Braun on tunnelmallinen. Sen sijaan ihmiset näyttävät  kauniisti sanottuna kulmikkailta pökkelöiltä. Niitä nähdään pelissä enimmäkseen kuolleena, joten ongelma on aika pieni. Epämuodostuneisiin avaruusolioihin pieni pökkelömäisyys sopii ihan hyvin. Innokkaat fanit ovat vuosien varrella tehtailleet peliin monenlaisia grafiikkapäivityksiä, mutta pelasin tämän kierroksen autenttisuuden vuoksi ihan alkuperäisillä asetuksilla.

Äänipuoli toimii edelleen mallikkaasti. Musiikki on sekoitus kauhutunnelmointia ja yllättävän sykkivää konebiittiä. Yhdistelmä toimii, vaikka aluksi jumputus tuntuu oudolta valinnalta. Musiikkia käytetään kuitenkin säästeliäästi ja välillä edetään pitkiä pätkiä kuunnellen vain aseman ääniä. Jo nuorena monia paskat housuissa -hetkiä aiheuttaneet hirviöiden "We seek, WE SEEK" -tyyppiset mörinät luovat tehokkaasti tunnelmaa. Oma suosikkini on ällöttävä Cyborg Midwife, joka käytävillä harhaillessaan latelee suustaan konemaisesti kyseenalaisia lastenhoitovinkkejä. C3PO-henkiset ylikohteliaat palvelurobotit herättävät päälle rynniessään sekä hilpeyttä että kauhua.

 

Avaruuden HopLopissa pääsee kiipeilemään jänniin paikkoihin.

System Shock 2 on peli, jonka pelaan läpi yleensä ainakin kerran vuodessa. Se on kuin vanha suosikkileffa, jonka pariin voi aina palata, jos ei jaksa aloittaa mitään uutta. Peli on kiistatta klassikko ja kuuluu peliharrastajan yleissivistykseen. System Shock 2:n kaikki osa-alueet eivät suinkaan ole täydellisiä. Räiskintä tuntuu tönköltä, hakkerointi toistaa itseään ja tiuhaan uudelleen syntyvät viholliset alkavat jossain vaiheessa rassaamaan. Nämä ovat kuitenkin ihan pikkujuttuja, kun kokonaisuus toimii niin mielettömän hyvin.

Kaikesta pelillisestä hienoudestaan huolimatta System Shock 2:n ytimen muodostaa kiehtova tarina ja tiukka tunnelma. Kun harhailee pitkin Von Braunin autioita käytäviä taskussaan kolme hajonnutta asetta ja kädessä pelkkä hikinen jakoavain, on pelko ihan käsin kosketeltavaa. Samalla aluksen seonnut tekoäly Xerxes paasaa rauhallisella virkamiesäänellään lihan iloista ja jostain kaukaa kuuluu seonneiden laboratorioapinoiden vaikerrusta. Yhtäkkiä selän takaa kuuluu aukeavan oven ääni ja heti perään tuskaisa "I'm... SORRYYYYY" -huuto. Seuraavaksi kuuluu haulikon laukaus ja pelaajan huuto. Ja tällaisia pieniä tarinoita peli on pullollaan.

Ai että. Kiitos, Looking Glass!

Inva-taxi & Separila - suomalaista teinihuumoria ysäriltä

Blogissa on ollut viime kuukausina hiljaista. Syy on oikeastaan aika masentava, sillä se pieni minulle suotu peliaika on mennyt puhtaasti laadukkaiden teosten parissa. Nyt kun kesäloma on jo ohi, on aika palata jälleen tarpomaan tutussa töhnäsuossa. Mutta töiden tekemisen lisäksi pelaan myös huonoja pelejä.

Ja mikäs sen parempi tapa palata bloggauksen pariin kuin ottaa käsittelyyn todelliset Suomi-pelien klassikot!


 "VÄÄRÄ BAIGGA!"

1990-luvun alkupuolella jokaisesta peli-PC:ssä löytyi ainakin Leisure Suit Larry (porvareilla remake) ja Doom (shareware-versio). Lisäksi siellä c:\pelit -kansiosta löytyi todennäköisesti kansio "inva" ja sen sisältä todellinen Suomi-pelien kulttiklassikko Inva-Taxi.

Ennen kuin suomalaisella peliteollisuudella oli Remedy, Rovio ja SuperCell, sillä oli Åkesoft. Tämän mystisyyden verhoon kietoutuneen pelifirman tekijöitä ei vieläkään tunneta ja ehkä se on heidän itsenstä kannalta ihan hyvä. Åkesoft julkaisi 1990-luvun puolivälissä muutaman vuoden aikana kourallisen erilaisia huumoripainotteisia (tai noh, "huumori") pelejä (tai noh, "pelejä").

Åkesoftin kuuluisin tuotos on Inva-taxi. Monet suomalaiset teinit ovat viettäneet nuoruudessaan monia hillittömän hauskoja hetkiä pelin parissa. Inva-taxin pelaaminen nykyisten some-kohujen ja kärkkään julkisen keskustelun aikana tuntuu jotenkin erityisen irvokkaalta. On mielenkiintoista ajatella, että minäkin oikeasti joskus nauroin tälle pelille. Nauran minä toki nytkin, mutta naurussa on huomattavasti epäuskoisempi "ei jumalauta" -sävy.

Åkesoft kuoli yhtä nopeasti kuin syntyikin. Pelintekijät veivät huumorinsa liian pitkälle Bepa Quest -pelissä, jonka lopussa ruudulle läväytettiin koulukiusatun lapsen puhelinnumero. Paska lensi tuulettimeen ja Åkesoft siirtyi oikeussalin kautta historiaan. Kiusaamissävytteinen henki leijuu Inva-taxinkin yllä, mutta se menee varmasti tekijöiden teiniyden piikkiin.

Pelinä Inva-taxi on äärimmäisen yksinkertainen. Pelaaja toimii inva-taxin kuskina, jonka tarkoituksena on kuskata asiakkaat heidän haluamiinsa paikkoihin. Peliruutuna toimii kartta, josta sitten kliksutellaan eri paikkoja asiakkaiden toiveiden mukaan. Jos määränpää osuu oikein, tilille kilahtaa rahaa. Jos klikkaa väärin, menettää emälän. Kolmen emälän jälkeen peli loppuu.

Pelissä on myös eeppinen taustatarina, jota en todellakaan jaksa kirjoittaa auki. Annan pelin kertoa sen itse:

Inva-taxin varsinainen "koukku" on sen toteutus. Kaikesta paistaa läpi aikamoinen tekemisen meininki. Grafiikka on piirretty kolmessa minuutissa Paintilla ja se luo pelille varsin upean ja omalaatuisen ilmeen. Varsinkin karttaruutu on upea ja sitä unohtuu helposti ihastelemaan useaksi sekunniksi. Ihan kaikkea grafiikkaa ei ole jaksettu piirtää itse. Aina kun taksi ajaa määränpäähänsä, ruutuun vilahtaa Leisure Suit Larrysta pöllitty baarin piha. Vanha legendaarinen seikkailupelifirma Sierra olisi varmaan kunnianosoituksesta mielissään.

Graafisen toteutuksen lisäksi myös äänipuoli loistaa. Junnaava epävireinen musiikki kaivautuu aivojen syvimpiin sokkeloihin ja jää sinne soimaan päiväkausiksi. Digitoidut puheet saa todella vaikuttavasti kuulumaan jopa PC-piipperistä ilman kallista äänikorttia! Sillä ei oikeasti ole tietenkään mitään väliä, koska asiakkaiden puhe on tarkoituksellisesti epäselvää mongerrusta (koska kato invat hei hehehehahahah). Pelin "haaste" syntyy siis siitä, saako pelaaja selvää asiakkaiden puheesta.

Ja... niin, siinäpä se. Inva-taxista on vaikea sanoa enempää, koska kukaan tuskin jaksaa pelata sitä paria minuuttia pidempään. Muistan jo omasta nuoruudestani sen, että Inva-taxista puhuttiin paljon enenmmän kuin sitä pelattiin. Pelillä on ehkä nykyään jonkinlaista kulttiarvoa. Nykypelaajat saattavat hetken naureskella pelin köpöiselle toteutukselle ja anarkistisuudelle. Sen verran kuitenkin haluan uskoa ihmisiin, että vammaisille nauraminen ei enää nykyään ole yhtä hauskaa, kuin se oli minun nuoruudessani. Tai en minä tiedä. Ehkä tällaisen huumorin viljely kuuluu teiniyteen. Tekeehän sitä aikuisetkin, mutta vaan huomattavasti matalammalla profiililla.

"PRRKELE SÄ KUOLET HETI!"

Inva-taxi oli aikoinaan sen kokoinen ilmiö, että se synnytti ainakin yhden jäljittelijän. Separila ottaa Inva-taxin idean ja pelimekaniikan ja tekee vain kaiken isommin. Tällä kertaa taksikuskin sijaan pelaaja on hoitaja, joka saattaa asiakkaita oikeisiin huoneisiin. Separilan takana on pelifirma nimeltään Fable Machine. Toisin kuin Åkesoft, Separilan tekijät eivät pyri millään tavalla salaamaan henkilöllisyyttään. Pelin readme -tiedosto kertoo seuraavaa:

FABLE MACHINE on perustettu 23.1.1998 ja sen tavoitteena on tehdä kerros
kerrokselta hienompia ja parempia pelejä. Separila on FABLE MACHINEN
ensimmäinen peli. Olemme kaikki 14-vuotiaita ja asumme Mäntsälässä.

Siinä on varmaan sanottu kaikki tarpeellinen. Poikien eduksi on sanottava se, että minä en todellakaan saanut 14-vuotiaana mitään tällaista aikaan. Ehkä onneksi. Fable Machinen muista peleistä minulle on tuttu Final Sieni, joka muistikuvieni mukaan oli ihan ok pieni ajantappopeli.

Pelinä Separila on täsmälleen samaa paskaa kuin Inva-taxikin. Pelin huumori on täsmälleen samanlaista kuin esikuvansa (ihihihi separit o hauskoja eheheheh ahahaha). Itse asiassa peli on matkimisessaan niin hyvä, että vuosia minä luulin Separilan olleen myös Åkesoftin peli.

Pelimekaanisesti eroja on muutama. Yhden karttaruudun sijaan Separila on jaettu kolmeen eri osaan ja mahdollisia määränpäitä on moninkertaisesti enemmän. Lisäksi Separilassa ei kerätä rahaa, vaan taistellaan selviytymisestä. Asikkaat ovat hyvin kiitollisia päästessään haluamaansa paikkaan, mutta epäonnistumista ei todellakaan katsota hyvällä. Jos pelaaja klikkaa väärää paikkaa, on edessä välitön ja väkivaltainen kuolema. Nämä kuolemaruudut ovat ehdottomasti pelin hienointa antia kaikessa hölmöydessään.

Separila siis otti Inva-taxin konseptin ja laajensi sitä. Kaikkien onneksi tämä konsepti ei koskaan kehittynyt tätä pidemmälle. Rehellisesti sanoen jaksoin pelata molempia pelejä yhteensä ehkä kymmenisen minuuttia, ennen kuin oli pakko ottaa puhdistava suihku. Jo pelkästään Separilan toimimaan saamiseen meni pidempi aika kuin pelien pelaamiseen. Siinä mielessä kokemus oli ilahduttavan vanhanaikainen.

En suosittele näitä pelejä kenellekään. Jos nyt väkisin haluaa sivistää itseään näillä Suomi-pelien pimeän ajan klassikoilla, niin parin minuutin Youtube-video varmasti riittää.

Steven Seagal is The Final Option - Kadonnut helmi

Steven Seagal. Siinäpä nimi, joka herättää ysärin lapsissa varmasti monenlaisia tunteita. Koskaan  ihmiskunnan historiassa ei niin kovalla yrittämisellä ole syntynyt niin surkeaa leffatähteä. Seagal rakensi uransa martial arts -mestarin imagon varaan ja hänen elokuvansa ovat täynnä koomista käsien heiluttelua, katkottavia raajoja ja naksahtavia niskoja.

Seagalin menestynein elokuva on varmaankin Under Siege (Kaappaus merellä), joka oli pienoinen hitti ja ihan ok Die Hard -klooni. Sen jälkeen miehen tähti laski yllättävänkin nopeasti ja hän päätyi tähdittämään kymmeniä suoraan videolle meneviä b-luokan toimintaleffoja. Mainstream-menestyksen häviäminen ei ole miehen työtahtiin vaikuttanut. Esimerkiksi vuonna 2016 mies esiintyi peräti seitsemässä elokuvassa.

Pienen ajan Steven Seagal oli kuitenkin kuuminta hottia ja silloin hänelle suunniteltiin myös omaa videopeliä. Upeasti nimetty Steven Seagal is The Final Option oli aikoinaan varsin hypetetty tapaus. Sitä kehitettiin yhtä aikaa Super Nintendolle ja Sega Mega Drivelle. Sen piti alunperin ilmestyä vuonna 1994. Alkuhypen jälkeen peli viivästyi useita kertoja. Lopulta kun 16-bittiset konsolit tulivat tiensä päähän, koko projekti kuopattiin. Tekijäfirma TekMagik viritteli vielä toistakin Seagal-peliä, mutta sekin päätyi limboon. Vuosia myöhemmin joten kuten kasassa pysyvä prototyyppi vuodettiin nettiin ja nyt se on helposti löydettävissä netin lukuisilta emulaattorisivuilta. Prototyyppi on SNES-versiosta, Mega Driven peliä ei lienee olemassakaan.

Steven Seagal is The Final Option (kirjoitan nimen joka kerta kokonaan, koska se on niin perkeleen hieno!) ei perustu mihinkään elokuvaan, vaan kertoo ihan oman tarinansa. Ilmeisesti Steven käy jotakin pahaa suuryhtiötä vastaan ja lätty lätisee. Ei kai sillä ole oikeasti väliäkään. Turpaan vaan ja onnea!

Peli edustaa nykyisin vähän nähtyä beat em up -genreä. Pelihahmolla liikutaan suoraviivaisissa kentissä ja mätetään vastaantulijoita lättyyn. Käsien ja jalkojen lisäksi Seagal osaa ampua pistoolilla ja heitellä puukkoja. Ilmeisesti keskeneräisyyden piikkiin voi laittaa sen, että ammuksia ja puukkoja on loputtomasti. Pistooli tuo peliin omanlaistaan koomista julmuutta, kun kansio kainalossaan päin jolkotteleva tiedemies saa luodista päähän. Seagalille ei nörtit vittuile.

 

Steven ja tiedemies pelaavat limboa.

Siellä täällä on myös kömpelöä tasohyppelyä, jossa mestari Seagal todennäköisesti putoaa aina ekalla yrittämällä rotkoon (upean kirkumisen säestämänä). Hyppymekaniikka on niin kuin vanhassa Prince of Persiassa, mutta huonompi. Onneksi Seagal on niin kova jätkä, että rotkoon päätymisen jälkeen hän saa tähtäimellä valita, missä syntyy uudestaan. Miehellä on jumalaiset kyvyt.

Mättö tuntuu yllättävän hauskalta, vaikka jäinkin kaipaamaan mahdollisuutta taittaa vastustajalta niskat nurin. Seagal-peli ilman niskojen taittamista tuntuu jotenkin... väärältä. Nintendo oli noihin aikoihin vielä nykyistäkin enemmän perheystävällinen firma, joten tässä pelissä eivät niskat naksu eikä veri lennä.

Hakkaamisen, potkimisen ja ampumisen ohella kentissä lähinnä etsitään oikeaa reittiä eteenpäin. Välillä vastaan tulee sähköportti, joka pitää sammuttaa, mutta sitä monimutkaisemmaksi peli ei mene. Siellä täällä on myös terminaaleja, joille on selvästi suunniteltu jotain käyttöä, mutta tässä versiossa niissä on kaikissa vain sama teksti. Vaikka kentät ovat pieniä, niin niissä meinaa eksyä koko ajan, koska kaikki huoneet on rakennettu samoista palikoista. Joskus vastaan tulee jopa useampi täysin samanlainen huone. Prototyypin piikkiin menee varmaan sekin, että viholliset syntyvät heti uusiksi, kun edelliselle alueelle palaa takaisin.

Graafisesti peli hivelee silmiä niin kovasti, että ne tekisi mieli kaivaa pois päästä. Hahmot on digitoitu oikeista näyttelijöistä vähän vanhojen Mortal Kombatien malliin ja istutettu sitten piirrettyihin taustoihin. Lopputulos ei ole kovin kaunista katsottavaa. Piirretyt taustat ovat hahmoihin verrattuna kuin toisesta pelistä repäistyjä. Itse Seagal (jota ei tietenkään esitä oikeasti Seagal) on animoitu suht siedettävästi, kun taas viholliset ovat muutaman framen tökkiviä ilmestyksiä. Graafista ulosantia ei hirveästi auta keskeneräisyyden piikkiin menevät bugit, joiden ansiosta pelaaja pystyy kävelemään joskus esim laatikoiden sisään tai seinien läpi.

 

"Haista tätä!"

Graafista loistoa komppaa musiikkiraita, jossa tiukkaan action-musiikkiin on taattuun ysärityyliin lisätty oletettavasti Seagalin miehisiä ähkintöjä. Ääniefekteissä on vielä enemmän ähkintää, paukuttelua ja lätiseviä lättyjä. Jäin kaipaamaan joitain paskasti samplattuja, huonon Seagal-imitaattorin lausumia one-linereita. Siinä olisi ollut tyyliä.

Suurinta osaa prototyypin kentistä ei voi läpäistä syystä tai toisesta, mutta peliin on onneksi piilotettu vapaa kentän valinta. Kentissä on havaittavissa jonkinlaista teemaa: on varastoa, tehdasta, labraa tai näiden kaikkien yhdistelmää. Juuri kaikkea sellaista mitä pahalta suuryhtiöltä voi odottaakin. Vastaan talsii vartijoita, poliiseja ja aikaisemmin mainittuja tiedemiehiä. Välillä ammuskellaan kummallisia lentäviä robottejakin. Tottakai pahiksilla on semmoisia.

 

Laavakin taipuu Seagalin edessä.

Nautin Steven Seagal is The Final Optionista hävyttömän paljon ottaen huomioon sen, että peli on todella keskeneräinen. Pelillistä iloa siitä ei juuri saa, mutta jotenkin Seagalin egotrippinä se on varsin kutkuttava. Jos tässä olisi vielä kaksinpeli kuten alkuvalikko lupaa, niin pelissä olisi ainesta kaljoitteluiltojen hitiksi.

Lopuksi vielä lukuvinkki: Nintendo Player -sivustolla on erinomainen historiikki pelin kehityksestä Seagalin näyttelijän haastatteluineen kaikkineen. Jutun tekijä on mm. kaivellut pelin koodin seasta käsikirjoitusta esiin ja se on aikamoisen tykkiä settiä. Artikkelin luettuani pelin peruuntuminen harmittaa vielä enemmän. No, hyvä kalkkuna tämä on keskeneräisenäkin.

16-bittisiset epäurheilupelit: Michael Jordan vs. Shaquille O'Neal

1990-luku oli kyllä hienoa aikaa. Silloin kuunneltiin E-Typeä, katsottiin X-Filesia ja palvottiin koripallotähtiä. Sellaiset nimet kuin Michael Jordan, Dennis Rodman ja Shaquille O'Neal ovat varmaan tuttuja suurelle osalle ysärin lapsista. Koripallotähdet tekivät vaikka mitä ja olivat esillä eri medioissa monella tavalla.

Kuuluisin koripalloilija on varmaankin Michael Jordan, joka koripallon lisäksi pelasi välillä baseballiakin, laittoi nimensä vaatteisiin ja esiintyi elokuvataiteen klassikoksi päätyneessä Space Jam -elokuvassa. Itse omistin Air Jordan -kengät ja kävin katsomassa Space Jamin leffateatterissa. Chicago Bullsin paitaan pukeutuneena, tietenkin. Se oli parasta ikinä. En ole uskaltanut katsoa leffaa ikinä uudestaan.

Heti Jordanin perässä tuli Shaquille "Shaq" O'Neal, jonka ikoninen ura levittäytyi myös moneen suuntaan. Myös Shaq halusi innokkaasti näyttelijän uralle ja hän on esiintynyt sellaisissa mestariteoksissa kuin Kazaam ja Steel. Shaqin leffoja löytää aika monesti netin huonoimpien elokuvien listauksista.

Eikä siinä vielä kaikki. Lisäksi koripalloilijat esiintyivät myös videopeleissä. Ja tässä yhteydessä en puhu niistä itsestäänselvistä urheilupeleistä, vaan starojen nimellä ratsastavista, täysin urheilumaailman ulkopuolella liikkuvista teoksista. Nuoruuden lempiurheilulajini kunniaksi tsekkasin kaksi Super Nintendolle julkaistua koripalloilijoiden nimellä ratsastavaa peliä. Täytyy sanoa, että kokemus oli jälleen kerran melkoisen hapokas.

Michael Jordan: Chaos in the Windy City (1994)

 

On synkkä ja myrskyinen ilta Chicagossa. Koripallolegenda Michael Jordan on menossa hyväntekeväisyysottelun treeneihin, mutta huomaakin perillä, ettei ketään muita ole paikalla. BLAM! Yhtäkkiä ikkunasta lentää koripallo, johon on kirjoitettu viesti! "Jos haluat nähdä ystäväsi, tule museoon keskiyöllä. Terveisin tri Max Cranium." Jumatsuigga! Ystävät on pelastettava! Alkaa matka halki Chicagon oudoimpien mestojen.

Kuten kuvauksesta voi lukea, tämän pelin tekijät ovat syöneet juuri sopivan määrän sieniä. Michael Jordan: Chaos in the Windy City on tasohyppely, jossa palloa pompotteleva Jordan matkaa halki luolien, labrojen, junien sun muiden pelastaen tiimikavereitaan ja taistellen milloin mitäkin mölliä vastaan. Vastustajat hoidetaan tietysti viskomalla koripalloja. Tavallisten pallojen lisäksi Michael voi saada välillä esim. tulipalloja ja hakeutuvia palloja.

Peli yllättää heti alkumetreillä, sillä se on jopa aika mukavaa pelattavaa. Kentät ovat mukavan avoimia, eikä maaliin pääse kävelemällä vain vasemmalta oikealle. Yleensä Michaelin pitää löytää eri värisiä avaimia, availla ovia, väännellä vipuja ja sellaista. Lisäksi Michaelin pitää myös donkkailla sieltä täältä löytyviin koreihin saadakseen erilaisia esineitä tai muita bonuksia. Kenttien rakenne muistuttaa aika paljon SNESin Alien 3 -sovitusta.

 

Zombi repii päänsä irti ja heittää sillä Jordania. Perussettiä.

Vihollistarjonta on jälleen kerran ysärisuunnittelua parhaimmillaan. Vastaan tulee esimerkiksi koripallopäitä heitteleviä zombeja, jättiläishämähäkkejä sekä pillejä. Jättimäisiä pillejä. Siirtyminä toimivissa junakentissä heitellään toimittajia pallolla päähän. Selkeää kannanottoa havaittavissa. Graafisesti peli on jopa aika hyvännäköinen. Animaatio on sulavaa ja kentät suhteellisen selkeitä. Ohjaus tuntui välillä oudon tahmaiselta ja kinkkisemmissä tilanteissa surmanhypyt ovat yleisiä.

Tämän pelin kanssa kävi sillä tavalla hassusti, että se osoittautui heti alkumetreillä liian laadukkaaksi tähän blogiin. Ei tämä suurempia tuntemuksia aiheuttanut suuntaan taikka toiseen. Ehkä Chaos in the Windy City ansaitsee paikkansa tässä blogissa jo silkalla outoudellaan. Tätä minä jopa suosittelisin ysäriloikkien ystäville.

 

Varo jättiläispilliä, Michael!

Shaq Fu (1994)

Kun 8-bittisellä aikakaudella lähes kaikki lisenssipelit olivat jonkinlaisia laiskoja Mario-variaatioita, niin 16-bittinen aikakausi toi tähän hieman vaihtelua. Street Fighter 2:n huima menestys niin kolikkopelinä kuin kotiversioina avasi tulvaportit, joista valui sisään helvetillinen läjä toinen toistaan köpöisempiä tappelupelejä. Shaq Fu on yksi niistä.

Shaq Fun "juoni" antaa mättämiselle komeat puitteet. Shaq on käymässä Tokiossa, jossa järjestetään iso hyväntekeväisyysottelu. Ennen matsia Shaq piipahtaa sattumalta käymään dojossa, jossa vanha viisas sensei sen kummemmin selittelemättä antaa Shaqille tehtävän pelastaa nuori Nezu-niminen poika jostain rinnakkaisesta ulottuvuudesta. No eipä siinä mitään, pitäähän sitä viattomia auttaa. Niinpä Shaq astuu kaappiin ja sitä kautta toiseen maailmaan. Eeppinen pelastusretki voi alkaa.

Mekaniikoiltaan Shaq Fu on tyypillinen 1 vs 1 mättöpeli. Shaq kulkee kartalla ja saa välillä jopa valita vastustajan parista eri vaihtoehdosta. Valinnan jälkeen siirrytään mättämään ja ensimmäisenä kaksi erää vienyt on matsin voittaja. Yksinpelissä pelataan ymmärrettävästi vain Shaqilla, mutta erillisessä kaksintaistelumoodissa pääsee kokeilemaan myös pelin muita hahmoja. Näihin lukeutuvat jonkinlainen kissanainen, Aladdin-kopio, voodoo-nainen sekä punainen perkele.

Hakkaaminen on kömpelöä ja yksinkertaista. Ilmeisesti jotain erikoisliikkeitäkin löytyy, mutten löytänyt niille ainakaan normaalilla vaikeustasolla mitään käyttöä. Pelasin koko pelin läpi käytännössä naputtaen maanisesti A-nappia, josta lähtee voimakkain potku. Sen eri variaatiot tuntuivat toimivan jokaiseen vastustajaan.

 

 Kissanainen uhoaa...

 

...ja pitää lupauksensa

Tällaisen pelin arvo mitataan sillä, miten pitkälle se uskaltaa viedä kaistapäisen konseptinsa. Alku onkin lupaava, kun Shaqia vastaan talsii vaikka minkä näköistä kummajaista. Myös ennen taisteluja nähtävät dialogiruudut ovat lähes poikkeuksetta juuri sopivan huonoja. Pettymys onkin suuri, kun pelin pääpaha tulee vastaan niin äkkiä. Matka muinaisen ja mahtavan Sett Ran luokse kestää liioittelematta noin kaksikymmentä minuuttia ja sitten peli onkin ohi. Mitäs ihmettä? Kyllä taas tuli mieleen se Jori-Petteri, joka aikoinaan sai tämän joululahjaksi ja joutui pelaamaan samaa peliä koko vuoden.

Shaq Fu tulee vastaan monilla internetin "huonoin SNES-peli" -listoilla. Peli on ehdottomasti huono, muttei mahdu millään oikeasti edes huonojen SNES-pelien top kymppiin. Pahempaa ryönää löytyy helposti. Ehkä peliä rankaistaan siitä, että se yhdistää kaksi näennäisesti toisiinsa sopimatonta ideaa ihmeelliseksi keitokseksi. Se taas mielestäni ei ole koskaan rangaistavaa. Hulluja ideoita täytyy ylistää!

 

Jostain kumman syystä Shaq Fu on kerrännyt sen verran kulttisuosiota, että sille on juuri ilmestymässä Kickstarter-rahoitettu jatko-osa. Maailma on outo paikka.

Urban Yeti! (2002) - kuin GTA, mutta yetimpi

Nyt on hätä, Urban Yeti! Koko rotusi on vaarassa, Urban Yeti! Lähde heti etsimään puolisoa, Urban Yeti! Sitten pääset panemaan ja maailma pelastuu, Urban Yeti!

Olen viettänyt viimeisen viikon vahvassa Bloodborne-koukussa, joten törkypelien pelailu on jäänyt vähemmälle. Tartuin jo melkein ensimmäisessä kirjoituksessani käsitellyn Phantasmagorian jatko-osaan, kunnes eräänä kohtalokkaana iltana sain vinkin jostain ainutlaatuisesta. Mikään ei valmistanut minua siihen, mitä tulisin kohtaamaan.

Ensimmäinen Grand Theft Auto ilmestyi vuonna 1997. Peli tarjosi aikoinaan jotain, mitä ei oltu siinä mittakaavassa aikaisemmin nähty. Pelaajat saivat rellestää näennäisen vapaasti yläperspektiivistä kuvatussa kaupungissa suorittaen tehtäviä ja aiheuttaen yleistä pahennusta. Jo ensimmäinen GTA pääsi moniin uutisotsikoihin väkivaltaisuuuden sekä yleisen epäkorrektiuden takia ja tämä perinne on jatkunut näihin päiviin saakka. Lopullisesti sarja löi läpi vuonna 2001, kun GTA III ilmestyi. Silloin lyötiin lukkoon kokonainen heikkalaatikkogenre ja vähitellen GTA-klooneja oli joka puolella.

Myös Urban Yeti! on GTA-klooni. Tavallaan. Kai.

 

Let's Yeti again!

Game Boy Advancelle julkaistu Urban Yeti! on jotain aivan ainutlaatuista. Tekijöidensä fantasioissa se on varmasti ollut kuin ensimmäinen Grand Theft Auto, jonka pääosassa on Yeti, tuo myyttinen lumisten vuorten asukki. Lopputulos onkin sitten joko tahallisesti tai tahattomasti aikamoinen mestariteos. Urban Yetissä on niin moni asia pielessä, että siitä tulee taidetta.



Peli alkaa tilanteesta, jossa päähenkilömme lähtee kaupungille mimmijahtiin. Kuten kaikki muutkin, myös Urbaani Yeti tahtoo vain oman karvaisen kumppanin rinnalleen. Jossain kaukaisuudessa kuuluu naaraan tuskainen kutsuhuuto. Ääntä kohti siis! Tarina ei kerro, miksi yetit ovat keskellä suurkaupunkia, mutta epäilen, että taustalla on joku tekijöiden syvällinen statement luonnon tilasta, ilmastonmuutoksesta sekä ihmiskunnan tuhoisuudesta. Ihan varmasti.

 

Yetin perinteinen kaupunkipäivä.

Peli näyttää ulkoisesti kahdelta ensimmäiseltä GTA:lta. Urbaani Yeti tallustelee ylhäältäpäin kuvatussa kaupungissa ja seurailee ruudulle ponnahtavia nuolia. Kimppuun hyökkäilee koko ajan kaduntallaajia, poliiseja, hulluja kissoja, jättiläisrottia ja ties mitä. Ai niin, ja lokitkin paskoo niskaan. Tietenkin.

Kontrollit ovat aivan supertönköt ja yeti jumittuu joka helvetin koloseen, nurkkaan, hahmoon, roskakoriin, lehtiständiin, autoon jne jne jne. Paskoista kontrolleista seuraa kymmeniä tahattomia kuolemia, mikä on tietysti aina tosi hauskaa. Kerran menin myös ramppia pitkin talon katolle, mutta takaisin en enää päässyt. Se oli hauskaa. Monipuolisesta liikevalikoimasta löytyy mm. lyönti vasemmalla kädellä ja lyönti oikealla kädellä. Lisäksi yeti osaa karjua. Huiiiiiiii!

Visuaalisesti Urban Yeti näyttää kauniisti sanottuna aika suttuiselta. Sitten rumemmin sanottuna peli näyttää ihan kissan oksennukselta. Pelialueesta näkyy kerrallaan vain pieni palanen ja hahmot ovat suttuisia mössökasoja. Välillä kentästä on mahdotonta erottaa kulkukelpoisia reittejä ja korkeuseroja. Onneksi katoille menevät rampit on sentään merkattu suht selvästi, koska ne ovat jopa kaikkea muutakin grafiikkaa köpöisempiä. Audiopuoli koostuu kolmen markan kitararäminästä ja huonosti sämplätyistä mölinöistä.

 

Yetien välistä kamppailua häiritsee taivaalta tippuva linnunpaska.

Ohjauksen ja graafisen toteutuksen osalta peli on siis ihan perinteistä kökköä, mutta sisältö onkin sitten monella tavalla kultaa. Sitä luulisi, että yeti tekisi pelissä semmoisia yetimäisiä juttuja, mutta ei. Yeti tekeekin kaikenlaista arkista. Sen pitää esimerkiksi käydä töissä. Ei ole helppoa yeti-elämä. Nekin ovat joutuneet oravanpyörään, piruparat. Lisäksi tarjolla on tietysti tappelua, tervehenkistä yetien välistä kilpailua ja vaikka mitä muuta!

Pelin ensimmäinen kenttä kuvaa hyvin koko peliä. Yetimme kuulee jostain kaukaa kiimaisen naaraan kiljaisun ja suuntaa ääntä kohti. Pian selviääkin, että ääni tulee sillan toiselta puolelta, mutta turkanen! Siltamaksu on 4 dollaria! Voi ei! Koska yeti on lainkuuliainen karvakansalainen, hän tietysti päättää hankkia töitä. Hyvä, Urban Yeti! Näytät hienosti mallia kaikille laiskotteleville aktiivimallin vastustajille!

Ihan kuin minun työpaikalla!

Onneksi paikallislehdestä löytyy avoin työpaikka läheisestä ravintolasta. Työ hoidetaan tietysti erillisenä minipelinä. Ravintolahommia hoidetaan pelaamalla paskaa Rootbeer Tapper -kloonia. Lienee tarpeetonta enää mainita, että minipeleissäkin kontrollit on perseestä. No, mainitsinpa nyt kuitenkin. Minipelin jälkeen on tarvittava rahasumma kasassa ja Yetin matka jatkuu seuraavaan kenttään.

Joka kenttä noudattelee samaa kaavaa. Ensin harhaillaan kaupungilla erinäisiä asioita etsien ja kentän lopussa on jonkinlainen minipeli. Pelikaava käy nopeasti tylsäksi, mutta sisältö ei. Kun mättää harmaata kilpailevaa yetiä turpaan samalla kun lokki paskantaa niskaan ja poliisi ampuu selkään, niin mielen valtaa monet hienot ajatukset. Sitten kun tuntuu, että kaikki on nähty, niin ollaankin ufon kyydissä (yeteillä ilmeisesti on semmoisia), heitellään frisbeetä paskassa Speedball-kloonissa, surffataan viemäreissä ja kannetaan kanoja ympäriinsä.

 

Minipelit ovat puhdasta laatua.

Jos tönkön ohjauksen kanssa pääsee sinuiksi, on Urban Yeti ohi noin tunnissa. Se on tosi harmi, koska isommalla sisällöllä tässä olisi ihan oikeaa kulttiainesta. Toisaalta pelin lyhyys takaa sen, ettei pelaaminen muutu (liian) turhauttavaksi. Simppeli pelimekaniikka tukee sitä, että pelaaja voi keskittyä sisällön älyttömyyksiin täysin rinnoin.

Ai saako yeti lopussa naisensa? No, tottakai! Eikä siinä vielä kaikki. Lopussa on myös GROUP MEGADANCE. Urban Yetissä yhdistyy hienosti tekninen osaamattomuus ja villit visiot. Niistä on hyvät huonot pelit tehty.

Super 3-D Noah's Ark (1994) - Ja Herra sanoi: "Tulkoon surkea Wolfenstein-klooni"

Edellinen lisenssipeliseikkailuni jätti sieluuni arvet, jotka tuskin koskaan katoavat. Bloggausten välissä oli pakko pelata jotain oikeasti hyvää. Outcast: Second Contactin kanssa vietetyn viikonlopun jälkeen kelpaakin sukeltaa taas syvälle suohon. Tällä kertaa pelintekijöiden limaisissa käsissä on kirjalisensseistä vanhin: Raamattu.

Joskus neljännellä luokalla törmäsin kaverini luona aivan ainutlaatuiseen NES-peliin. Pelikasetti oli väritykseltään paljon tummempi kuin Nintendon viralliset julkaisut ja kannessa oli komeasti piirretty kuva jostain partahemmosta. Itse peli oli kolmen markan Boulder Dash -klooni, mutta enhän minä sitä silloin tiennyt. Lisäksi kenttien välissä oli tosi hienoja kuvia, jotka veivät tarinaa eteenpäin. Pelasimme peliä kaverini luona viikkokausia. Muistaakseni siinä oli kenttiä ihan helvetisti.

Pari vuosikymmentä myöhemmin vanhoja NES-pelejä pelatessani törmäsin tekeleeseen uudestaan. Sen nimi oli Exodus: Journey to the Promised Land ja se kertoi Mooseksen tarinan. Pikatesti pelin parissa osoitti sen hirveäksi kikkareeksi, mutta herätti samalla kiinnostuksen tekijöihin. Raamatun tarinat eivät ole peleissä mitenkään hirveän käytettyä matskua, joten pelin tehneellä firmalla saattaisi olla luettelossaan muitakin helmiä.

 

Exoduksen kansi teki aikoinaan nuoreen Mikkoon suuren vaikutuksen.

Niin löysin Wisdom Treen, maailman kenties ainoan vain kristillisiä pelejä tekevän firman. Wisdom Tree on edelleen pystyssä, mutta viime vuosina julkaisutoiminta on ollut hiljaista. 1990-luvulla yhtiö löysi hienon markkinaraon. Se tuotti pelejä aikansa suosituille konsoleille (pääasiassa Nintendolle), mutta ei koskaan maksanut virallisia lisenssejä. Tämä selittää kaverini pelikasetin oudon ulkonäön. Pelejä ei myyty ollenkaan virallisissa pelikaupoissa, koska Nintendo uhkaili toimitusten lopettamisella, jos kaupat myisivät epävirallista tavaraa. Tämä ei Wisdom Treetä estänyt. Pelit pistettiin myyntiin kristillisiin kirjakauppoihin ja kassa kilisi. Firman ensimmäinen peli Bible Adventures (superkökkö Super Mario Bros. 2 -klooni) myi yli 350 000 kappaletta, mikä oli epäviralliselle julkaisulle aivan huikea määrä.

Nykyään monet Wisdom Treen pelit nauttivat jonkinlaista kulttimainetta, lähinnä kökköytensä takia. Minun piti ensin tehdä kirjoitus upean kämäisestä Bible Adventuresista, mutta sitten Korkeampi Voima (nimeltään Kohdennettu Markkinointi) puuttui peliin. Bongasin mainoksen, jossa mainostettiin eeppistä Super 3-D Noah's Arkia alle kahdella eurolla. Kukapa voisi vastustaa kiusausta? Noh, varmaan kaikki muut paitsi minä.

 

Pomot herättävät pelkoa jo pelkillä nimillään.

Super 3-D Noah's Ark julkaistiin alunperin Super Nintendolle, mutta Herran armosta sitä saa nykyään myös suoraan Steamista. Peli Wolfenstein 3D:n pelimoottorilla tehty first person shooter (FPS), jossa Nooa (Raamatusta tuttu) yrittää saada villiintyneet eläimet taltutettua syöttämällä näille ruokaa. Siinäpä on oikeastaan sanottu kaikki olennainen tästä teoksesta. Peli ei varsinaisesti monipuolisuudella mässäile.

No jos minä nyt kuitenkin yritän purkaa tätä edes vähän enemmän. Kyllä Ukko-Nooa sen ehdottomasti ansaitsee. Super 3-D Noah's Ark alkaa siitä kuuluisasta Raamatun kohdasta (1. fan. Fic. Moos. Kirj.), jossa arkilla seilaamista on jäljellä enää kuusi episod... päivää. Jostain syystä arkissa matkanneet eläimet päättävät tehdä paikasta oman Ruotsin laivansa ja alkavat riehumaan. Niinpä Nooan täytyy olla mies, tarttua ritsaan ja taltuttaa eläimet ampumalla ruokaa niiden suuhun. Ihan niin kuin Isossa Kirjassa kerrotaan.

 

Eläimet ovat karanneet. Ritsa esiin!

Sanoin aikaisemmin, että Noah on Wolfenstein 3D:n pelimoottorilla tehty. Oikeasti tarkoitin, että se on Wolfenstein 3D:n Noah Total Conversion (ne on niinku modeja, nuoret). Tässä versiossa B.J Blazkowicz, on Nooa ja Hitlerit sekä hakaristit on korvattu Nooan ja (jostain syystä) apinan pärstäkuvilla. Nooan vaimokin (ilmeisesti) on päässyt seinäkoristeeksi. ”Vihollisina” Nooa kohtaa mm. vuohia (koirat), jotain mälliä sylkeviä lampaita (ruskeapukuiset natsit) sekä jotain mälliä sylkeviä strutseja (siniset natsit). Myöhemmin pelissä tulee vielä vastaan mälliä sylkeviä kauriita. Ja härkiä. Ai mitä? No joo joo, nekin sylkevät mälliä.

Peli on jaettu kuuteen episodiin ja jokaisen lopussa odottaa eeppinen loppuvastus, joiden nimet ovat kuin paskasta lastenkirjasta. Vihollisina ne ovat samanlaisia kuin muutkin, mutta kestävät vain enemmän luot... siemeniä. Tai hedelmiä vai mitä helvettiä tässä nyt ammutaankaan. Jokainen kenttä on hieman erikokoinen sokkelo, josta pitää löytää ulos. Joskus ulospääsyn vaaditaan myös parin avaimen löytäminen. Siinä sokkeloita kompatessa sitten räiskitään mällielukoita ritstalla (pistooli), vähän nopeammalla ritsalla (konepistooli) ja nopeimmalla ritsalla (minigun).

 

Arkin nurkista löytyy kysymyskääröjä, joilla voi testata Raamattu-tietouttaan.

Pelin yksinkertaisuuden vielä kestää, koska itse pelaaminen on tosi hauskaa. No VITSI VITSI. Peli on kaikinpuolin kauheaa pelattavaa. Periaatteessa se toimii kuin mikä tahansa jurakauden 3D-räiskintä, mutta jostain syystä vaikeustaso on vedetty täysin ihmeellisiin sfääreihin. Pelasin kaksi ensimmäistä episodia normal-vaikeustasolla. Kuolin jo toisessa kentässä enemmän kuin Dark Soulsissa koko ekalla kierroksella. Ornstein & Smough ovat ihan paperia Mällilampaiden rinnalla. Pari kunnon sylkäisyä ja Nooa puree arkin lattiaa. Vaikeustason laskeminen super easylle lähinnä pitkitti kärsimystä muutamilla sekunneilla. Viholliset on yleensä vielä sijoitettu halpamaisesti nurkkien taakse, salahuoneisiin ja muihin piilopaikkoihin. Tämä on juuri sitä pahinta ysärisuunnittelua suoraan helvetistä.

Graafinen toteutus tarjoaa muutamia riemun kiljahduksia. Wolfensteinin moottorilla tehdyt pelit eivät juuri kenttien monipuolisuudella juhli, koska tarjolla on vain suorakulmaisista palikoista rakennettuja käytäviä ja muutamia kalusteita. Noah's Ark paikkaa monipuolisuuden puutetta monilla erivärisillä seinillä. Varsinkin viimeisen episodin villeistä visioista olisi David Lynchkin ylpeä. Jostain syystä Nooan arkista löytyy esimerkiksi huoneita, jotka on vuorattu kokonaan punaisilla verhoilla. Odotin koko ajan, että jostain ilmestyy hassusti puhuva kääpiö. Myös hohtavan vihreitä seiniä löytyy. Ehkä se on sitä smegmaa, mitä eläimet sylkevät Nooan päälle? Erikseen pitää mainita vielä pelin suorastaan loisteliaan köpöinen soundtrack, joka saa aina hyvälle tuulelle. Tämän säveltäjä on oikea nero!

 

Redrum! Redrum!

Jaksoin pelata kaksi kokonaista episodia, jonka jälkeen selailin muut nopeasti läpi. Roskapelinä Super 3-D Noah's Ark on liian tylsä, mutta kyllä siitä alle kahdella eurolla muutamat hyvät naurut sai. Pelin viihdyttävintä antia on ehdottomasti audiovisuaalinen toteutus, mutta itse pelaaminen saa vain kaipaamaan vahvaa ehtoollisviiniä.

En suosittele peliä kenellekään. Onneksi tämäkin on nyt teidän puolestanne pelattu.