Super 3-D Noah's Ark (1994) - Ja Herra sanoi: "Tulkoon surkea Wolfenstein-klooni"

Edellinen lisenssipeliseikkailuni jätti sieluuni arvet, jotka tuskin koskaan katoavat. Bloggausten välissä oli pakko pelata jotain oikeasti hyvää. Outcast: Second Contactin kanssa vietetyn viikonlopun jälkeen kelpaakin sukeltaa taas syvälle suohon. Tällä kertaa pelintekijöiden limaisissa käsissä on kirjalisensseistä vanhin: Raamattu.

Joskus neljännellä luokalla törmäsin kaverini luona aivan ainutlaatuiseen NES-peliin. Pelikasetti oli väritykseltään paljon tummempi kuin Nintendon viralliset julkaisut ja kannessa oli komeasti piirretty kuva jostain partahemmosta. Itse peli oli kolmen markan Boulder Dash -klooni, mutta enhän minä sitä silloin tiennyt. Lisäksi kenttien välissä oli tosi hienoja kuvia, jotka veivät tarinaa eteenpäin. Pelasimme peliä kaverini luona viikkokausia. Muistaakseni siinä oli kenttiä ihan helvetisti.

Pari vuosikymmentä myöhemmin vanhoja NES-pelejä pelatessani törmäsin tekeleeseen uudestaan. Sen nimi oli Exodus: Journey to the Promised Land ja se kertoi Mooseksen tarinan. Pikatesti pelin parissa osoitti sen hirveäksi kikkareeksi, mutta herätti samalla kiinnostuksen tekijöihin. Raamatun tarinat eivät ole peleissä mitenkään hirveän käytettyä matskua, joten pelin tehneellä firmalla saattaisi olla luettelossaan muitakin helmiä.

 

Exoduksen kansi teki aikoinaan nuoreen Mikkoon suuren vaikutuksen.

Niin löysin Wisdom Treen, maailman kenties ainoan vain kristillisiä pelejä tekevän firman. Wisdom Tree on edelleen pystyssä, mutta viime vuosina julkaisutoiminta on ollut hiljaista. 1990-luvulla yhtiö löysi hienon markkinaraon. Se tuotti pelejä aikansa suosituille konsoleille (pääasiassa Nintendolle), mutta ei koskaan maksanut virallisia lisenssejä. Tämä selittää kaverini pelikasetin oudon ulkonäön. Pelejä ei myyty ollenkaan virallisissa pelikaupoissa, koska Nintendo uhkaili toimitusten lopettamisella, jos kaupat myisivät epävirallista tavaraa. Tämä ei Wisdom Treetä estänyt. Pelit pistettiin myyntiin kristillisiin kirjakauppoihin ja kassa kilisi. Firman ensimmäinen peli Bible Adventures (superkökkö Super Mario Bros. 2 -klooni) myi yli 350 000 kappaletta, mikä oli epäviralliselle julkaisulle aivan huikea määrä.

Nykyään monet Wisdom Treen pelit nauttivat jonkinlaista kulttimainetta, lähinnä kökköytensä takia. Minun piti ensin tehdä kirjoitus upean kämäisestä Bible Adventuresista, mutta sitten Korkeampi Voima (nimeltään Kohdennettu Markkinointi) puuttui peliin. Bongasin mainoksen, jossa mainostettiin eeppistä Super 3-D Noah's Arkia alle kahdella eurolla. Kukapa voisi vastustaa kiusausta? Noh, varmaan kaikki muut paitsi minä.

 

Pomot herättävät pelkoa jo pelkillä nimillään.

Super 3-D Noah's Ark julkaistiin alunperin Super Nintendolle, mutta Herran armosta sitä saa nykyään myös suoraan Steamista. Peli Wolfenstein 3D:n pelimoottorilla tehty first person shooter (FPS), jossa Nooa (Raamatusta tuttu) yrittää saada villiintyneet eläimet taltutettua syöttämällä näille ruokaa. Siinäpä on oikeastaan sanottu kaikki olennainen tästä teoksesta. Peli ei varsinaisesti monipuolisuudella mässäile.

No jos minä nyt kuitenkin yritän purkaa tätä edes vähän enemmän. Kyllä Ukko-Nooa sen ehdottomasti ansaitsee. Super 3-D Noah's Ark alkaa siitä kuuluisasta Raamatun kohdasta (1. fan. Fic. Moos. Kirj.), jossa arkilla seilaamista on jäljellä enää kuusi episod... päivää. Jostain syystä arkissa matkanneet eläimet päättävät tehdä paikasta oman Ruotsin laivansa ja alkavat riehumaan. Niinpä Nooan täytyy olla mies, tarttua ritsaan ja taltuttaa eläimet ampumalla ruokaa niiden suuhun. Ihan niin kuin Isossa Kirjassa kerrotaan.

 

Eläimet ovat karanneet. Ritsa esiin!

Sanoin aikaisemmin, että Noah on Wolfenstein 3D:n pelimoottorilla tehty. Oikeasti tarkoitin, että se on Wolfenstein 3D:n Noah Total Conversion (ne on niinku modeja, nuoret). Tässä versiossa B.J Blazkowicz, on Nooa ja Hitlerit sekä hakaristit on korvattu Nooan ja (jostain syystä) apinan pärstäkuvilla. Nooan vaimokin (ilmeisesti) on päässyt seinäkoristeeksi. ”Vihollisina” Nooa kohtaa mm. vuohia (koirat), jotain mälliä sylkeviä lampaita (ruskeapukuiset natsit) sekä jotain mälliä sylkeviä strutseja (siniset natsit). Myöhemmin pelissä tulee vielä vastaan mälliä sylkeviä kauriita. Ja härkiä. Ai mitä? No joo joo, nekin sylkevät mälliä.

Peli on jaettu kuuteen episodiin ja jokaisen lopussa odottaa eeppinen loppuvastus, joiden nimet ovat kuin paskasta lastenkirjasta. Vihollisina ne ovat samanlaisia kuin muutkin, mutta kestävät vain enemmän luot... siemeniä. Tai hedelmiä vai mitä helvettiä tässä nyt ammutaankaan. Jokainen kenttä on hieman erikokoinen sokkelo, josta pitää löytää ulos. Joskus ulospääsyn vaaditaan myös parin avaimen löytäminen. Siinä sokkeloita kompatessa sitten räiskitään mällielukoita ritstalla (pistooli), vähän nopeammalla ritsalla (konepistooli) ja nopeimmalla ritsalla (minigun).

 

Arkin nurkista löytyy kysymyskääröjä, joilla voi testata Raamattu-tietouttaan.

Pelin yksinkertaisuuden vielä kestää, koska itse pelaaminen on tosi hauskaa. No VITSI VITSI. Peli on kaikinpuolin kauheaa pelattavaa. Periaatteessa se toimii kuin mikä tahansa jurakauden 3D-räiskintä, mutta jostain syystä vaikeustaso on vedetty täysin ihmeellisiin sfääreihin. Pelasin kaksi ensimmäistä episodia normal-vaikeustasolla. Kuolin jo toisessa kentässä enemmän kuin Dark Soulsissa koko ekalla kierroksella. Ornstein & Smough ovat ihan paperia Mällilampaiden rinnalla. Pari kunnon sylkäisyä ja Nooa puree arkin lattiaa. Vaikeustason laskeminen super easylle lähinnä pitkitti kärsimystä muutamilla sekunneilla. Viholliset on yleensä vielä sijoitettu halpamaisesti nurkkien taakse, salahuoneisiin ja muihin piilopaikkoihin. Tämä on juuri sitä pahinta ysärisuunnittelua suoraan helvetistä.

Graafinen toteutus tarjoaa muutamia riemun kiljahduksia. Wolfensteinin moottorilla tehdyt pelit eivät juuri kenttien monipuolisuudella juhli, koska tarjolla on vain suorakulmaisista palikoista rakennettuja käytäviä ja muutamia kalusteita. Noah's Ark paikkaa monipuolisuuden puutetta monilla erivärisillä seinillä. Varsinkin viimeisen episodin villeistä visioista olisi David Lynchkin ylpeä. Jostain syystä Nooan arkista löytyy esimerkiksi huoneita, jotka on vuorattu kokonaan punaisilla verhoilla. Odotin koko ajan, että jostain ilmestyy hassusti puhuva kääpiö. Myös hohtavan vihreitä seiniä löytyy. Ehkä se on sitä smegmaa, mitä eläimet sylkevät Nooan päälle? Erikseen pitää mainita vielä pelin suorastaan loisteliaan köpöinen soundtrack, joka saa aina hyvälle tuulelle. Tämän säveltäjä on oikea nero!

 

Redrum! Redrum!

Jaksoin pelata kaksi kokonaista episodia, jonka jälkeen selailin muut nopeasti läpi. Roskapelinä Super 3-D Noah's Ark on liian tylsä, mutta kyllä siitä alle kahdella eurolla muutamat hyvät naurut sai. Pelin viihdyttävintä antia on ehdottomasti audiovisuaalinen toteutus, mutta itse pelaaminen saa vain kaipaamaan vahvaa ehtoollisviiniä.

En suosittele peliä kenellekään. Onneksi tämäkin on nyt teidän puolestanne pelattu.

8-bittiset leffapelit: Schwarzenegger vs. Stallone, Osa II

1980-luvun suurimpien toimintaikonien kamppailu pelimaailman surkeimmista räpellyksistä jatkuu! Edellisen erän vei suvereenisti Arnold totaalisen kämäisellä Total Recallilla. Pystyykö Syltty pistämään tällä kertaa isompaa kakkaa tuulettimeen?

Sanotaanko niin, että tämän kierroksen pelit menivät monessakin suhteessa ihan toiselle tasolle. Tälläkin kertaa ajastin pelisessiot, jotta näen oman kestävyyteni. Keksin ilmeisesti pelatessani aikamatkustuksen, koska pelikellon ja oman aikakokemukseni välinen ristiriita oli melkoinen. Koskaan ennen ei näin lyhyt aika ole tuntunut näin pitkältä.

Predator (1987)

Predator on itselleni Se Ultimaattisin 80-luvun Toimintaelokuva. Se on simppeli, hyvin castattu, tiukasti tehty jännitysnäytelmä ja se toimii edelleen loistavasti. Itse Predator on eräs vaikuttavimmista leffapahiksista ja Stan Winstonin muutenkin upean uran ehkä hienoin tekele. Olen nähnyt elokuvan elämäni aikana ainakin 30 kertaa.

Entäs sitten Predatorin 8-bittinen pelisovellus?

Voi luoja... yritän etsiä tähän jonkun sopivan Predator-sitaatin... ummmm... odottakaas hetki...

Peli alkaa monen muun lisenssipelin tapaan lupaavasti. Intro kertaa elokuvan juonta ja ilmeisesti peli lähtee käyntiin elokuvan viimeiseltä kolmannekselta. Luvassa on siis raaka elonjäämiskamppailu. Iso-Arska vs. Avaruuden mestarimetsästäjä. Onko tämä peräti kaikkien aikojen ensimmäinen survival horror -peli? No tuota...

Jälleen kerran pompitaan sivulta sivulle ja heilutellaan nyrkkejä. Tällä kertaa Arska on puettu jostain syystä pinkkiin haalariin ja vastassa on... ööö skorpioneja, sotilaita ja ihmeellisiä kimmeltäviä palloja. Leffakuvasto on jälleen hienosti hallussa. Klassisesti jokainen tapettu vihollinen syntyy heti takaisin, jos pelaaja pakittaa pari senttiä. Lisähienoutena Arska ei osaa lyödä kyykyssä ja TIETYSTI valtaosa vihollisista on polven korkuisia. Matkan varrella kerätään maastosta aseita, kuten käsikranaatti jolla ei tee mitään.

 

 Ihan niin kuin... äh, en jaksa.

Tähän mennessä kuulostaa aika normaalilta lisenssiryönältä. Predator ei kuitenkaan halua olla ihan normaalia sontaa, vaan vielä ihan pikkuisen löysempää. Kontrollit ovat ihmeellisen epämääräiset ja pelaaja löytääkin itsensä jatkuvasti rotkon pohjalta epäonnistuneen perushypyn seurauksena. Lisäksi tasojen joka ikisestä pienestä raosta voi varmasti pudota kuolemaansa.

Hermoni paloivat ensimmäisen kerran kolmannen tason tippukiviluolassa, jossa kuvasto alkoi olla jo aika villiä, jopa näiden lisenssipelien standardeilla. Kun ensimmäinen game over pärähti ruutuun, niin painoin innokkaana ”continue”-nappia. Pääsinkin jatkamaan peliä... alusta. Kiitti, continue. Kiitti vitusti.

Antakaa vihollisten suunnittelijalle joku palkinto!

(Luulitko muuten, että pelihahmon edessä on seinä?

Ehei. Siitä tippuu rotkoon. Tietenkin.)

Menoni tyssäsi lopullisesti neljänteen tasoon. Painoin luolan läpi apinan raivolla ja seuraavassa kentässä mentiinkin mielikuvituksellisesti alaspäin! Kun seuraava game over koitti, minua ei enää kiinnostanut. Predatorilla ei ole enää ensimmäisen kentän ihmettelyn jälkeen edes sitä kuuluisaa huumoriarvoa.

Arska vetää tällä pelillä uudet pohjat. Total Recall oli kyllä huono, mutta Predator on vain paska. 6-vuotias poikani seurasi hetken vierestä räpeltämistäni ja tiivisti pelin annin hienosti: ”Sun pitää kyllä kirjottaa sinne, että ihan surkee peli.”

Peliaika 23 min 55 sek

Mikään ei varmasti enää voita tätä läjää. Eihän? ”Heads up!” mölisee pimeässä nurkassa istuva Sylvester Stallone ja lyö Cliffhangerilla päähän.

Cliffhanger (1993)

Cliffhanger on Renny Harlinin uran huippuhetki ja Sylvester Stallonen viimeisiä menestysleffoja. Muistan kuinka paikallisessa leffateatterissa oli aikoinaan jonot kadulle asti kuin vanhoissa klassisissa Hollywood-menestystarinoissa. Itse leffakin oli ihan ok toimintarymistely maustettuna John Lithgown herkullisella ylitulkinnalla.

Super Nintendon Cliffhanger-peli oli minulle entuudestaan tuttu. Itse asiassa lainasin sen joskus ysärillä pariinkin kertaan. En omistanut lapsena Super Nintendoa, mutta paikallisesta videovuokraamosta pystyi lainaamaan kone + peli -paketin johonkin ihan kohtuuttomaan hintaan. SNESin Cliffhanger oli hirveää ripulia, mutta kyllä se silloin penskana kelpasi. NES-versio oli jäänyt minulta täysin pimentoon, sillä pelin julkaisun aikaan lähes kaikki olivat jo siirtyneet seuraavan sukupolven laitteisiin.

Ja uskokaa minua kun sanon, että tämä peli olisi saanutkin jäädä pimentoon. Ikuisesti.

 

Nämä kaikki pelaamani leffapelit toistavat samaa kaavaa: intro on vielä ihan esikuvalleen uskollinen, mutta välittömästi itse pelin alkaessa se uskollisuus potkaistaan ikkunasta pihalle. Cliffhanger on TAAS tasohyppely, jossa vihreään hihattomaan haalariin pukeutunut Sylvester Stallone juoksee, hakkaa ja pomppii. Pomppii kuin jänis kanki perseessä.

Lisätwistin tähän peliin tuo se, että grafiikka on ilmeisesti teetetty alihankintana esikoulussa. Semmoisessa erityisen lahjattomien lasten esikoulussa. Kädettömien, sokeiden ja lahjattomien lasten esikoulussa. Voi jumalauta, että tämä peli on ruma. Ei siis ruma sillä no-tämä-nyt-on-tämmöistä-vanhentunutta-8-bittistä-grafiikkaa -tavalla vaan voi-saatana-mä-piirtäisin-paremmin-ja-mulla-oli-kuvis-kutonen -tavalla.

SIIS KATSOKAA NYT TÄTÄ:

 

Haukka suojelee rahojaan. Taustalla kuuluisa Konseptipaperivuoristo.

Jos grafiikka on teetetty eskareilla, niin musiikin on taas työstänyt joku kuulovammainen. Se kuulostaa siltä kuin joku sahaisi metalliputkea tylsällä sirkkelillä. Ääniefektit ovat niin minimaalisia, että niitä ei oikeastaan olisi tarvinnut olla ollenkaan.

Vastustajina on jälleen kerran eläinkunnan edustajia sekä maalla että ilmassa. Muistattehan sen elokuvan yhden ikonisen kohtauksen, jossa viisi metriä ilmaan hyppäävä Stallone vetää haukkaa turpaan? Se on käännetty peliksi erinomaisesti!

Eläytymiseni mestarivuorikiipeilijän rooliin katkesti noin minuutin pelaamisen jälkeen, kun eteen tuli valtava piikkirotko, jonka yllä roikkui köysi. Suunnilleen normijärjellä varustettuna ihmisenä yritän tietysti hypätä ja ottaa köydestä kiinni. Hyppään, epäonnistun ja putoan rotkoon. Yritän uudestaan. Hyppään, epäonnistun ja putoan rotkoon. Yritän ottaa vauhtia ja hypätä. Putoan rotkoon. Kaivan pelin ohjekirjan ja noudatan sen ohjeita köyden nappaamiseksi. Epäonnistun ja putoan rotkoon.

 

Siellä lepää.

Naps. Niin meni peli kiinni. Ja kiinni pysyy. Ei pysty. Kun ei ole pariin viikkoon pelannut mitään muuta kuin pahinta ryönää, niin psyyke ei enää kestä.

Peliaika 10 min 12 sek

(Lunttasin myöhemmin Youtubesta kikan, jolla köydestä otetaan kiinni, mutten todellakaan halunnut uhrata pelille enää sekuntiakaan.)

Tällä kertaa molemmat kilpailijat saavuttivat huonouden syvimmät sfäärit, mutta voittopokaali on silti pakko jakaa Cliffhangerille. En vain pysty käsittämään miten noin isolle lisenssille on voitu vääntää tällaista paskaa. Pelasiko peliä kehitysvaiheessa kukaan? Kuinka moni lapsi joutui psykiatriseen hoitoon saatuaan tämän pelin synttärilahjaksi? Miksi edelleen kirjoitan tästä, enkä ole esim. kaivamassa nenääni?

Tämän erän vei siis Syltty, joten kisa päättyy kutkuttavasti tilanteeseen 2-2! Alkuperäinen suunnitelmani oli siirtyä seuraavassa erässä 16-bittiseen maailmaan, mutta mielenterveyttäni varjellakseni aion seuraavaksi pelata jotain ihan muuta.

8-bittiset leffapelit: Schwarzenegger vs. Stallone, Osa I

Muistatteko aikaa, jolloin elokuviin tai muihin lisensseihin perustuvat pelit olivat pääsääntöisesti laadukkaita? En minäkään. Valtaosa lisenssipeleistä on kautta aikojen ollut hirveää kuraa, jonka seasta on pilkistänyt muutama helmi. Nykyään meillä on esimerkiksi Telltalen laadukkaat tarinaseikkailut ja Rocksteadyn hienot Batman-pelit. Ysärillä nautittiin Capcomin hyvistä Disney-peleistä. Mutta sitten se toinen puoli...

Huonoja lisenssipelejä on valtava määrä, joten aihe kaipaa rankkaa rajausta. Tämä kirjoitus käsittelee Nintendo Entertainment Systemille (NES) julkaistuja leffapelejä. Lisärajauksena pistän vastakkain kaksi kasaritoiminnan suurinta ikonia, Arnold Schwarzeneggerin ja Sylvester Stallonen. Arska ja Syltty olivat leffamaailmassa kovia kilpakumppaneita ja molempien herrojen leffoista on tehty lukuisia pelejä. Pelattavat pelit ovat valikoituneet täysin NESin pelilistaa selaamalla.

Pidin pelejä pelatessani ajastinta käynnissä nähdäkseni, kuinka kauan jaksan. Ja koska tässä on kyse huonoudesta, voittaja on aina se surkeampi.

Oletteko valmiina? Ei se mitään, en minäkään.

Total Recall (1990)

Total Recall on peli, jota pelasin lapsena. En koskaan omistanut sitä, mutta lainasin sitä Naapurin Antilta (nimi muutettu). Antti sai Blaster Masterin, minä Total Recallin. Näin jälkikäteen ajateltuna vaihtokauppa ei ollut ihan reilu. Muistan pelistä sen verran, että pääsin siinä aikoinaan kenttään, jossa oli James Bondista pöllitty hatun heittäjä (ihan niin kuin siinä leffassa). Otin tavoitteekseni päästä sinne asti kaikkien näiden vuosien jälkeen.

SPOILERI: Epäonnistuin. Surkeasti.

Alun hieno kuva Arnoldin pikselöidystä naamasta lupaa hyvää, mutta pian selviää, miksi Total Recallilla on erityinen asema jopa kaikkien huonojen lisenssipelien joukossa. Peli on lajityypiltään vähemmän yllättäen perinteinen tasohyppely, jossa jostain syystä vihreäpukuinen Arska hyppii, lyö, ampuu ja kyykkii.

Heti ensiminuuteilla vastaan tulee kaikkea mahdollista: sivukujilta kurkistelevia kääpiöitä, roskapöntöistä ampuvia gangstereita, glory holeista pilkistäviä nyrkkejä sekä ikkunasta pommeja viskova Skeletor. Tiedättehän, kaikkia niitä leffasta tuttuja juttuja.

Tämä kohtaus on varmasti jäänyt kaikkien leffafanien mieleen!

Kohtaan ensimmäisen game overini makuuhuoneessa, missä vastaan tulee villisti hyppivä Sharon Stone. Pöllin Sharonin aseen ja pamautan sen hengiltä samalla lausuen Arnold-aksentilla: ”Considööör thät ö divours!” Samassa oviaukkoon ilmestyy  Michael Ironside ja jyrää minut konekiväärillään. Tiedättehän, niin kuin siinä leffassa.

Toisella yrityksellä pääsen hieman pidemmälle. Selviää, että Sharon pitää tappaa ennen kuin Michael ilmestyy paikalle. Käytännössä matsille jää siis aikaa noin 10 sekuntia. Hienoa pelisuunnittelua. Pilkahduksia siitä oikeasta elokuvasta tarjoaa läpivalaisuputken sisälle sijoittuva pätkä. Se menee vielä helposti, mutta seuraava game over koittaa metrossa. Siellä ketun näköinen koira puree minua jalasta ja sotilas ampuu minut muusiksi. Tiedättehän, niin kuin jne.

 Viimeisen yrityksen loppuhetket.

 Viimeisellä yritykselläni pääsen vielä metrosta seuraavaan kenttään, jossa vastassa on notskeilla istuvia hoboja ja heiluvia piikkiketjuja (tai mitä helvettiä ne nyt olivatkaan). Piikkiketju päähän, game over. Ja peli alusta. Ei helvetissä.

Total Recall on maineensa veroista töhnää. Se viihdyttää hetken absurdilla vihollisgalleriallaan, mutta jatkomahdollisuuden puute tuhoaa mielenkiinnon tehokkaasti. Olisin mielelläni nähnyt hattumiehen, mutta mielenterveys ei kestänyt.

 Never again.

Tätä peliä pelatessani huomasin monesti ajattelevani sitä viatonta lasta, sanotaan häntä nyt vaikka Jori-Petteriksi, joka sai joskus tämän joululahjaksi. Ainoaksi joululahjaksi, koska peli maksoi 499mk ja yksinhuoltaja-äidillä ei todellakaan ollut varaa ostaa mitään muuta (pelikin piti tilata Ellokselta osamaksulla.) Jori laittoi kädet täristen pelin konsoliin. Painoi virtanappia. Näki vilkkuvaa harmaata. Otti pelin pois ja puhalsi kasettiin. Käynnisti uudestaan. Näki pelin.

Ja silloin se iski.

Ajatus siitä, että tätä paskakasaa pitää pelata koko vuosi, koska muita ei tule. Kyyneleet tuntuivat jo silmien takana. Ainoa lohtua tuova ajatus oli se, että naapurin Antti saattaisi jossain vaiheessa lainata Mega Man kakkosta.

Peliaika 22 min 9 sek

Rambo (1987)

 Pssst, tytöt. Rambo on sinkku.

Rambo on minulle peliversiona tuttu ainoastaan Commodore 64:n Rambo 2:n kautta ja siitä on paljon lämpimiä muistoja (joita en halua pilata pelaamalla sitä uudestaan). NESin Rambo ei kerro nimessään, mihin elokuvaan se perustuu, mutta heti alussa käy selväksi, että kakkosen juonella mennään.

Peli on lajityypiltään vähemmän yllättäen perinteinen tasohyppely, jossa jostain syystä punahousuinen yläosaton Syltty hyppii, lyö, ampuu ja kyykkii. Siihen yhtäläisyydet Total Recall-kökkäreen kanssa loppuvatkin. Onneksi.

Rambo yllättää heti alkumetreillä tarjoten jopa vähän juonta ja muuta turhaa. Ensimmäisen viiden minuutin aikana ei edes pääse lyömään ketään! Ensimmäiset hetket vietetään tukikohdassa tehtävään valmistautuen. Lopulta seuraa laskuvarjohyppy syvimpään vietnamilaiseen viidakkoon ja peli lyö perinteisen kuvaston tiskiin:

Oikeasti. Pitääkö kaikissa 8-bittisissä tasoloikissa taistella jotain helvetin käärmeitä ja jättiläishyönteisiä vastaan? Hieman myöhemmin pelissä tulee vastaan myös jättiläishämähäkkejä ja jonkinlaisia lentäviä pääkalloja. En edes jaksa pistää tähän sitä ”ihan niin kuin leffoissa” -vitsiä.

Viidakossa peli osoitttautuu yllättävän kehittyneeksi. Rambo osaa liikkua molempiin suuntiin (wau!) ja lisäksi kentissä on monia osioita, joita voi tutkia haluamassaan järjestyksessä. Rambolla on tukku erilaisia varusteita ja tuhotuista vihollisista kertyy kokemuspisteitä. Välillä tullaan asutuspaikoille, joissa voi keskustella asukkaiden kanssa ja heiltä voi saada tavaroita sekä tehtäviä.

 Kuvasto on revitty suoraan leffasta.

 Kun eräs kyläläinen antoi minulle tehtäväksi löytää kadonnut poikansa ja toinen kyläläinen antoi minulle lampun luolaa varten, niin mieleeni tulivat ystävykset Deja sekä Vu. Kaikki vaikuttaa hirmuisen tutulta. Olenko pelannut tätä joskus?

Hetkinen... epälineaarinen rakenne, ärsyttävät lentävät viholliset, mitättömällä puukolla sohiva päähenkilö, pimeä luola, apua antavat kyläläiset, kokemuspisteet....

Tämähän on Zelda 2: Adventure of Link – The Rambo Edition! Suurin osa pelin ratkaisuista on pöllitty suoraan toisesta Zeldasta. Oikeastaan ainoa asia joka puuttuu, on yläperspektiivistä kuvattu osio. Tekijät ovat valinneet oudon pelin apinoinnin kohteeksi, mutta homma toimii.

 Jopa pelaajan kuolema on kopioitu Zelda 2:sta.

Lopetin pelaamisen pojan pelastamisen jälkeen, koska Rambolla ei selkeästi ole tässä kisassa mitään jakoja. Peli on aivan liian laadukas verrattuna Total Recalliin. Oikeastaan se ei edes kuuluisi tähän blogiin. Joskus arpoessa käy näin.

Peliaika 45 min

Tämä erä meni surkeudessa Arskalle täysin selvästi. Tilanne on siis yksi-nolla, jatketaan matsia muutaman päivän päästä. Pitää vain ensin käydä viinakaupassa. Onneksi kaupasta saa nykyisin lonkeroa.

Phantasmagoria (1995) - pelattava painajainen

1990-luvun puolivälissä CD-ROM-formaatti oli lyönyt itsensä läpi ja kaikki halusivat tehdä pelejä, jotka hyödynsivät massiivista tallennustilan kasvua. Syntyi pieni ajanjakso, jolloin markkinoille puski iso läjä full motion video (FMV) -tekniikalla toteutettuja videopelejä. Käytännössä FMV-pelit olivat useimmiten ennakkoon kuvattua videokuvaa, jossa pelaajat saivat silloin tällöin minimaalisesti vaikuttaa pelin tapahtumiin.

Monet 1990-luvulla kasvaneet pelaajat eivät muistele FMV-pelejä kovin lämpimästi ja ihan hyvästä syystä. Suurin osa noista tuotoksista on nykysilmin (ja oli jo silloin joskus) ihan hirveää ryönää. Kökköyttä korostaa vielä se, että aikansa huipputeknologia näyttää nykyisin siltä, kuin joku olisi viskannut lautasellisen kaurapuuroa näytölle ja sitten muotoillut siitä grafiikkaa. Minun sydämessäni on ollut aina pehmeä kohta FMV-peleille, varsinkin niille harvoille oikeasti hyville kuten Access Softwaren Tex Murphy-sarja, Sierran Gabriel Knight 2 sekä X-Files: The Game.

Legendaarinen seikkailupelifirman Sierra hurahti ysärillä videokuraan oikein tosissaan. Kauhuseikkailu Phantasmagoria oli aikansa huipputuote. Se myi yli miljoona kappaletta ja varmasti innosti Sierraa entistä enemmän FMV-töhnän pariin. Minulla peli jäi aikoinaan välistä, koska en julkaisun aikoihin omistanut peli-PC:tä. Nyt peli on maannut jo vuosia Steam-kirjastossani, joten se saa kunnian aloittaa bloggaajan urani.

Kirjoitus sisältää tukun spoilereita, joten lue omalla vastuulla. Tai oikeastaan, lue joka tapauksessa. On se hauskempaa kuin tämän pelaaminen.

 

Näyttelijät istuvat saumattomasti piirrettyihin taustoihin.

Stephen King Presents

Kirjailija Adrienne Delaney on keskinkertaisesta Stephen King-romaanista karannut henkilö, joka muuttaa miehensä Donin ja kissansa kanssa jättimäiseen kartanoon Uudessa Englannissa. Pian selviääkin, että kartano on aikoinaan kuulunut kuuluisalle taikurille Zoltan "Carno" Carnovaschille, jonka lukuisat vaimot kuolivat hyvin hämärissä olosuhteissa. Lopulta taikuri itsekin kohtasi väkivaltaisen lopun. Kartanoa tutkiessaan Adrienne vapauttaa vahingossa jonkinlaisen pahan hengen, eikä kommelluksilta vältytä. Jokainen voi itse arvata, mitä Donille seuraavaksi tapahtuu. Ja kissalle.

Jokainen, joka on nähnyt elämässään enemmän kuin kaksi kauhuleffaa, voi helposti päätellä miten Phantasmagorian juoni etenee. Itse pelaaminen on myös tuttua huttua. Phantasmagoria on äärimmäisen yksinkertainen point & click -seikkailu, jossa pelaajan tehtäväksi jää lähinnä kliksutella asioita ruudulla ja katsoa, mitä Adrienne nyt tekee/ei tee. Esineitä voi kerätä ja niitä voi kokeilla käyttää, mutta siinäpä se. Pelin aikana tuli vastaan ehkä kaksi hieman ajattelua vaativaa pulmaa.

Kaikki keskustelut muiden henkilöiden kanssa on valmiiksi purkitettu, eikä pelaaja saa edes valita puheenaihetta. Käytännössä Phantasmagoria on siis vähän niin kuin Telltalen nykyiset tarinavetoiset seikkailupelit, mutta ilman hyvää käsikirjoitusta ja monivalintadialogia.

Pelin käsikirjoittaja Roberta Williams on seikkailupelien pioneeri ja legenda, mutta tässä tapauksessa hän on saanut aikaiseksi vain kasan genren pahimpia kliseitä. Lisäksi seikkailupeliformaatti takaa sen, että seitsemään lukuun jaettu tarina etenee h i t a a s t i. Kaikesta paistaa läpi se, että satumaisista King's Quest-seikkailuista tutuksi tullut Williams on yrittänyt toden teolla siirtyä aikuisten aiheiden pariin ja homma on mennyt naurettavaksi yliyrittämiseksi.

Kökköyden ystävänä odotan tietysti FMV-peleiltä eniten huiman huonoa näyttelijäntyötä. Tämä(kin) osasto osoittautui pettymykseksi. Suurin osa suorituksista on huonoa keskitasoa, joista ei irtoa edes viihdearvoa. Käsikirjoituksen ja näyttelijäntyön selkein valopilkku on limainen kiinteistönvälittäjä, joka polttaa sikaria, juo viinaa, tytöttelee päähenkilöä heti ensitapaamisella ja... öööö... ilmeisesti kutittelee naispuoleisia asiakkaitaan? Kaikki kiinteistövälittäjään liittyvät kohtaukset ovat puhdasta kultaa.

"Miten olisi pieni polvien kutittelu ennen kauppoja?"

Olin jo tuomitsemassa Phantasmagorian vain tylsäksi ja kököksi ysäripeliksi, kunnes se tapahtui. Pelin seitsemäs ja viimeinen luku.

Aijai.

Aijaijai.

Pelinä loppuhuipennus on juuri siitä pahinta paskaa, jossa pelaajan tehtävä on lähinnä arvata, mitä pelintekijä haluaa pelaajan seuraavaksi klikkaavan. Väärä klikkaus johtaa lähes poikkeuksetta julmaan ja veriseen kuolemaan, mikä on ensin tietysti viihdyttävää, mutta alkaa puuduttaa kahdenkymmenen toiston jälkeen. Lisäksi lopussa on jurakautista pelisuunnittelua, jonka ansiosta yksi unohtunut esine saattaa johtaa siihen, että pelaaja joutuu pelaamaan koko luvun alusta uudestaan. Aaaaargh.

Mutta se sisältö... voi veljet, mitä herkkua.

Yhtäkkiä eteeni aukeni aivan mahtavia visioita. Kun taloa riivaava demoni ottaa lopullisesti Donin valtaansa, koko peli nousee täysin uusiin sfääreihin. Adrienne pakenee mielipuolisesti hihittelevää Donia läpi kartanon. Matkalla on kaikkea mahdollista. Verta! Ruumiita! Paskasti näyttelevä Don! Irti leikattuja mummon päänahkoja! Dramaattinen hissikohtaus, jossa Adrienne joutuu hyppäämään n. 30 sentin surmanhypyn! Kidutuslaitteita! Äärimmäisen paskasti näyttelevä Don!

Viimeinen luku suoltaa hirvittävällä tempolla silmille aivan käsittämätöntä hienoutta. Pelatessani oikein tunsin, kuinka silmäni lävähtivät kunnolla auki ja selkäni suoristui. Lisäksi aloin hihittelemään mielipuolisesti Donin malliin. Nautin siis koko kehollani ja mielelläni.

Lopulta, kun monen käänteen jälkeen Don makaa verisenä mössönä lattialla, lyö peli vielä viimeisen valttikortin pöytään:

Demoni. VIHREÄ PASKA-CGI-DEMONI! TÄMÄ PELI ON PARAS! PARAS!

Kun viimeinkin rähjääntynyt Adrienne kävelee ankean näköisenä pois kartanosta, on olo jollain tavalla tyydyttynyt. Kirsikkana kakkakakun päällä on upea Lopputekstibiisi.

Pelinä Phantasmagoria on liian tylsä, jotta sitä oikeasti voisi jollekin suositella, mutta upea loppuhuipennus pelastaa paljon. Jos haluaa kokea pelin parhaat hetket, niin suosittelen katsomaan Youtube-koosteen pelin viimeisestä luvusta. Sillä säästyy itse pelaamiselta ja voi keskittyä olennaiseen.

 "Paska reissu, mutta tulipahan tehtyä."

Matka huonouden ytimeen

Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa blogia, mutta sopivaa aihetta ei ole löytynyt. Huonot elokuvat ovat olleet rakkauteni kohde jo vuosikymmeniä, mutta niistä kirjoitetaan ja tehdään Youtube-videoita niin paljon, ettei minulla ole aiheeseen juuri mitään lisättävää.

Entä sitten toinen elinikäinen harrastukseni, videopelit? Muistan nuorempana nauttineeni kovasti siitä, kun luin Pelit-lehdestä jonkun surkean pelin arvostelua. Teksteistä monesti huokui se kärsimys, jonka arvostelija oli peliä pelatessaan käynyt läpi. Jospa kirjottaisinkin huonoista peleistä?

Huonot videopelit ovat kuitenkin ongelmallisempia kuin huonot elokuvat. Elokuvien katseluun liittyy vahvasti sosiaalinen elementti ja yhdessä älyttömyyksille naureskelu. Pelaaminen on paljon yksinäisempää ja sen äärellä huonous voi tuntua vain ajan tuhlaukselta. Lisäksi lyhyetkin pelit ovat yleensä moninkertaisesti elokuvia pidempiä, joten homma voi käydä nopeasti puuduttavaksi. Pelit ovat myös kehittyneet teknisesti niin isoin harppauksin, että huonoutta on vaikea määritellä. Monet retropelit vaikuttavat nykyisin kököiltä ihan vain vanhentuneiden suunnitteluratkaisuiden takia.

Minua ei kuitenkaan kiinnosta (pelkästään) vanhojen videopelien outouksille tai vanhentuneille ratkaisuille naureskelu. Olen enemmän kiinnostunut pelien sisällöstä. Huono käsikirjoitus? Joo! Paskaa ääninäyttelyä? Ehdottomasti! Moraalisesti epäillyttävää sisältöä? Törkyä! Enemmän törkyä! Mistä löytyy pelimaailman vastine Plan 9 From Outer Spacelle? Kuka on pelisuunnittelijoiden Tommy Wiseau? Nämä ovat kiehtovia kysymyksiä (ihan oikeasti)!

Minun tarkoitukseni on siis pelata sellaisia pelejä, jotka ovat oikeasti huonoja tai niillä on syystä tai toisesta huono maine. Tämä voi liittyä pelin laatuun ja/tai sisältöön. Vuosien varrella muistin sopukoihin on tallentunut jo valmiiksi monta kokeiltavaa teosta. Käsiteltävät pelit saattavat ajan kuluessa rönsyillä sinne tänne, mutta se ei lienee kovin vaarallista. Mahdollisuuksien mukaan pelaan pelin läpi tai ainakin niin pitkälle, että pystyn muodostamaan siitä jonkinlaisen kokonaiskuvan. Pyrin myös parhaani mukaan olemaan alkoholisoitumatta tämän prosessin aikana.

Ensimmäinen kidutusväline, jota myös peliksi kutsutaan, on jo valittu. Matka pimeyteen alkaa...