Klassikkonurkka: The Pandora Directive (1996)

Full motion videota käyttävät pelit elivät lyhyen ja ruman kukoistuskauden 1990-luvulla. Tässäkin blogissa olen käsitellyt kökköjä FMV-pelejä ja niitä riittäisi vaikka koko vuoden blogikirjoituksiiin. Mutta tehtiin tekniikalla myös hyviä pelejä. Seikkailupeligenren ehdoton kuningas tällä rintamalla on jo kauan rakastamani Tex Murphy -sarja. Terkkuja vain Makelle, jonka luona ravasin näitä teininä pelaamassa.

Access Softwaren luoma tulevaisuuden yksityisetsivä Tex Murphy aloitti elämänsä vuonna 1989 pelissäMean Streets. Peli oli outo sekoitus montaa eri genreä. Perinteisen seikkailun lisäksi mukana oli räiskintää ja jopa kevyt lentosimulaattori. Pelin kirjoittajana toiminut Chris Jones joutui puolivahingossa Texin rooliin, kun hänen liikkeitään tallennettiin pelihahmon animointia varten. Jones tulisi esittämään Texiä siitä lähtien sarjan jokaisessa pelissä.

Sarjan toinen osa Martian Memorandum (1991) oli jo muodollisesti paljon eheämpi. Se oli tyyliltään klassinen seikkailupeli, jossa pelaaja keräsi johtolankoja ja ratkoi ongelmia. Access Software kokeili rohkeasti tekniikan kanssa. Peli onkin toteutettu digitoimalla oikeita näyttelijöitä pelihahmoiksi ja yhdistämällä näitä piirrettyihin taustoihin. Samanlaista tekniikkaa käytti mm. hittipelisarja Mortal Kombat.

 

Texin toimisto on ollut Under a Killing Moonista lähtien tämän näköinen.

Sarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat nykyään lähinnä kuriositeetteja ja varsinkin Mean Streetsin pelaamisesta ei varmasti saa kiksejä muut, kuin kovimmat Tex-fanit. Sarja löysi lopullisen muotonsa ja intohimoisen fanikuntansa vuonna 1994 ilmestyneessä kolmososassa, Under A Killing Moon. Peli ratsasti FMV-pelien suosion aallonharjalla ja käytti aikansa huipputeknologiaa. Itse pelaaminen tapahtui Texin silmin kuvatussa 3D-ympäristössä ja dialogi sekä välinäytökset olivat ihan täysveristä videota. Niihin palkattiin eturivin näyttelijöitä kuten Russell Means ja Margot Kidder. Jones itse esitti jälleen Tex Murphya ja toimi myös videoiden ohjaajana. Jonesin rinnalle suunnittelijaksi ja käsikirjoittajaksi tuli Aaron Conners, jonka myötä pelien käsikirjoitukset ja hahmot saivat paljon enemmän lihaa luidensa ympärille. Conners kirjoittaisi myös kaikki tulevat Tex Murphy -pelit.

Under A Killing Moon menestyi sekä kriitikoiden että pelaajien keskuudessa ja jatko-osaa alettiin työstämään heti. Siinä kaikki palaset loksahtivat paikoilleen ja tuloksena syntyi sarjan paras peli.

I want to believe

The Pandora Directive sijoittuu vuoteen 2043. Kolmas maailmansota on sodittu ja pommit pudotettu. Elämä kuitenkin jatkuu, joskin osa kansasta on säteilyn vuoksi nykyään mutantteja. Tex Murphy, wanhan hyvän ajan yksityisetsivä pitää toimistoaan San Franciscon vanhassa kaupungissa Chandler Avenuella, jossa asuu Texin lisäksi enimmäkseen mutantteja.

Texin edellisestä isosta jutusta on jo tovi ja hän viettää päiviään perinteiden mukaisesti juomalla bourbonia velaksi. Yhden tällaisen illan keskeyttää vanhempi herrasmies nimeltään Gordon Fitzpatrick, joka tarjoaa Texille työkeikkaa. Texin pitäisi löytää Fitzpatrickin vanha työtoveri ja ystävä Thomas Malloy, joka on kadonnut jäljettömiin. Rahattomana pitkään pyörinyt Tex ottaa keikan ilomielin vastaan.

Juoni alkaa hyvin pienesti, mutta saa nopeasti lisää kierroksia ja kerroksia. Pandora Directive ilmestyi aikana, jolloin X-Files oli ehkä maailman kovin juttu. Niinpä Texin kadonneen ihmisen jäljitys monimutkaistuu nopeasti ja bileissä ovat mukana mm. naisia stalkkaava sarjamurhaaja, hallituksen mustapukuiset miehet sekä avaruusoliot. Tarinassa on imua ja käänteitä riittää.

 

Maailmaa tutkitaan Texin silmin.

Pelinä Pandora on melko perinteinen point & click -seikkailupeli, jossa pelaaja kerää esineitä, ratkoo ongelmia ja kerää johtolankoja keskustelemalla. Perinteisen toteutuksen sijaan maailmaa katsotaankin pelihahmon silmin. Access Software panosti paljon teknologiaan ja aikoinaan Pandoran (ja Under A Killing Moonin) käyttämä Virtual Engine oli varsin vaikuttava. Perinteisen liikkumisen lisäksi Tex voi kuikuilla ylös ja alas, kyykistyä sekä nousta varpailleen. Tämä oli Doomin aikakaudella uutta ja hienoa.

Nykysilmin Pandoran tekninen toteutus on kökköä. Resoluutio on auttamatta liian matala ja se tekee pelimaailman tutkimisesta hankalaa. Monet esineet (varsinkin ne tahallaan paremmin piilotetut) hukkuvat pikselimössöön, ellei nurkkia nuohoa todella tarkasti. Lisäksi käyttöliittymä vie oikeastaan yli puolet ruudusta ja itse pelimaailmaa tuijotellaan postikortin kokoisesta ikkunasta. Liikkuessa käyttöliittymän saa onneksi piilotettua, joten pientä töhryä ei tarvitse tihrustella koko ajan.

Myös ohjattavuus saattaa tuottaa nykypeleihin tottuneelle harmaita hiuksia. Texiä ohjataan kahdessa eri tilassa. Liiketilassa voi liikkua ja katsella ympärilleen. Liikkuminen on aika kiikkerää, koska se tapahtuu juuri päinvastaisella tavalla kuin nykyisissä 3D-peleissä: hiiri liikuttaa hahmoa ja näppäimistöllä liikutetaan katsetta. Systeemi on alussa ihan seiniä päin kävelemistä, mutta onneksi siihen tottuu. Välilyönnin painalluksella peli siirtyy interaktiiviseen tilaan, jossa pelaaja voi tutkia pelimaailmaa tarkemmin: esineitä voi poimia, ovia ja kaappeja availla, vipuja väännellä yms. Ruudun alalaidassa on verbivalikko, josta näkee jokaisen hotspotin kohdalla, mitä Tex voi missäkin tilanteessa tehdä.

 

Louie ja Rook kuuluvat Chandler Avenuen vakiasukkaisiin.

 Keskustelut sujuvat kahdella eri tavalla. Valmiiksi purkitetuissa kohtauksissa pelaaja valitsee sanottavansa kolmesta eri vaihtoehdosta. Valmiita repliikkejä ei näytetä, vaan vaihtoehdot kuvastelevat enemmänkin Texin asennetta. Välillä valinnat on nimetty sen verran epämääräisesti, että pelaaja joutuu tosissaan arvailemaan mitä se Tex aikoo seuraavaksi suustaan päästää. Tämä muodostuu ongelmaksi lähinnä niissä parissa keskustelussa, jossa pelin eteneminen on kiinni siitä, että pelaaja valitsee juuri oikean vaihtoehdon. Lisäksi joitain hahmoja voi kuulustella tarkemmin. Tällöin pelaaja valitsee aiheen listasta. Listaan tulee lisää nimiä ja asioita sitä mukaa, kun pelaaja löytää lisää vihjeitä.

Seikkailupelinä Pandora loistaa. Varsinkin pelin ensimmäinen puolisko on melkoista herkkua, kun peli malttaa pitäytyä hyvin perinteisessä etsivän työssä. Pelaaja etsii johtolankoja, jotka johtavat luontaisesti seuraavaan paikkaan tai jonkun kiinnostavan henkilön puheille. Pelimaailmassa ratkottavat ongelmat ovat suurimmaksi osaksi hyvin loogisia, eivätkä vaadi ratketakseen mitään hirveitä logiikkahyppäyksiä. Suurimmat jumitukset tulevat yleensä siitä, että joku tarvittava esine on vähän liian hyvässä piilossa.

Perinteisten ongelmien lisäksi pelistä löytyy iso kasa vaihtelevan vaikeita puzzleja. Texin pitää esimerkiksi koota revitty kirje tai selvittää CD-levyn salasana anagrammien avulla. Pääosin puzzlet ovat hyvin suunniteltuja ja tarjoavat juuri sopivasti pähkäiltävää. Haastavimmasta päästä ovat Malloyn puzzlelaatikot, joissa jokaisessa on erilainen avausmekanismi. Näistä viidestä laatikosta yhtä puzzlea (se saatanan mayalainen kalenteri) en ole vieläkään onnistunut ratkaisemaan ilman läpipeluuohjetta. Sen logiikka ei vain aukene minulle millään.

 

Pelin hämärin puzzle.

Yleisesti ottaen pelin ongelmien taso hieman laskee viimeisellä kolmanneksella, jolloin mukaan tulee sokkeloisia ympäristöjä ja paljon paikasta toiseen ravaamista. Pelissä on myös kaksi eri vaikeustasoa. Helpommalla entertainment modella vaikeimmat puzzlet pystyy hyppäämään yli ja muita jumituksia varten pelissä on myös vinkkitoiminto. Lisäksi haastavampi vaikeustaso tarjoaa muutaman puzzlen lisää.

Pandora on kunnianhimoinen kerronnassaan. Peli haarautuu pelaajan valintojen mukaan ja pelissä onkin seitsemän erilaista loppua. Systeemin hienous ja huonous on sama, eli peli ei missään vaiheessa kerro pelaajalle suoraan, mitkä valinnat vaikuttavat lopputulokseen. Niinpä siihen ”parhaaseen” loppuun päästäkseen pitää ainakin ensimmäisellä pelikerralla käydä aikamoinen munkki. Pääsääntöisesti kuitenkin pelaamalla empaattista, muita auttavaa hyvistä pääsee hyviin loppuihin ja kusipäällä pahoihin.

Pandoran aikoinaan säväyttävät välivideot eivät ole vanhentuneet kovin arvokkaasti. Kontrasti näyttelijöiden ja piirrettyjen taustojen välillä on ihan mieletön ja näyttää lähinnä huvittavalta. Videot ovat myös erittäin suttuisia ja peli pakottaa katsomaan niitä koomisen pienestä ruudusta. Blue screen -tekniikan rajoituksista johtuen kamera on lähes koko ajan paikallaan, joten hirvittävän kiinnostavaa elokuvallista antia peli ei tarjoa.

Kökkö tekninen toteutus häiritsee kuitenkin yllättävän vähän, koska näyttelijät tekevät pääosin varsin hyvää työtä ja hahmojen kommelluksia seuraa mielenkiinnolla. Chris Jones kantaa Texin hattua vakuuttavasti. Siinä missä Under A Killing Moonissa oli varsin paljon slapstickia ja ääliöhuumoria, on Pandora tehty paljon vakavammalla otteella. Tietynlainen pöhköys ja veijarimaisuus kuuluu Texin hahmoon, mutta pääsääntöisesti sävy on enemmän trilleriä kuin komediaa. Tästä on varmaankin kiittäminen Adrian Carria, joka palkattiin videoiden ohjaajaksi. Hän ohjasi myös kaikki tulevat Tex-seikkailut.

 

Chris Jones on uransa aikana kurkotellut monia olemattomia asioita kohti.

Käsikirjoitus toimii dialogin tasolla hienosti, eikä häpeile lainkaan uutuuspelienkään rinnalla. Ainoa selkeä tyylirikko hahmokaartissa on Tanya Robertsin esittämä tarinan femme fatale Reagan Madsen, joka mainitsee rahanhimonsa niin monessa repliikissä, että se ei varmasti jää tyhmemmältäkään pelaajalta ymmärtämättä. Veteraaninäyttelijä Kevin McCarthy tuo Fitzpatrickin rooliin ison läjän karismaattisuutta ja hän varastaakin joka kohtauksen, jossa on mukana.

The Pandora Directive on minulle erittäin rakas peli. Sen tarina sekä maailma kiehtovat ja hahmojen kohtalosta välittää ihan oikeasti. Käsikirjoittaja Conners on monesti sanonut haastatteluissa, että hän pyrki luomaan maailman ja hahmot, jotka jäävät mieleen. Siinä on totisesti onnituttu. Uuden Tex Murphy -pelin aloittaminen on aina samanlainen ilo kuin vaikkapa suosikkisarjan uuden kauden aloittaminen.

Pandoran jälkeen Texin tarina jatkui vielä kahdessa pelissä. Hätäisesti kasattu Overseer kertoo Mean Streetsin tarinan uudelleen. Peli päättyi aikoinaan cliffhangeriin ja jatkoa saatiin odottaa vain 16 vuotta. Joukkorahoituksen voimalla (itsekin kannoin roponi kekoon) tehty Tesla Effect saattoi Texin tarinan vihdoinkin päätökseen. Lisäksi Tex on esiintynyt mm. kuunnelmissa ja Conners on myös julkaissut peleihin perustuvia kirjoja. Tällä hetkellä tekeillä on myös faniprojektina aloittanut The Poisoned Pawn, joka on remake Overseeristä. Projekti on paisunut ja saa nyt myös vetoapua Texien alkuperäisiltä tekijöiltä. Se ilmestyy toivottavasti vuoden 2019 aikana.

Suosittelen varauksettomasti kaikkia Tex Murphyja Under A Killing Moonista eteenpäin. Jos sinulla on kuitenkin aikaa vain yhdelle, niin silloin kannattaa valita Pandora. Kaikki Tex-pelit löytyvät halpaan hintaan Gog.comista. 

Pandora Directiven uudelleen pelaaminen pitkästä aikaa sytytti uinuneen Tex-rakkauteni uuteen roihuun ja jatkoin Pandorasta suoraan jatko-osaan. Ehkä kirjoitan Texistä vielä joskus myöhemmin lisää. Hän on sen arvoinen.