8-bittiset leffapelit: Schwarzenegger vs. Stallone, Osa II

1980-luvun suurimpien toimintaikonien kamppailu pelimaailman surkeimmista räpellyksistä jatkuu! Edellisen erän vei suvereenisti Arnold totaalisen kämäisellä Total Recallilla. Pystyykö Syltty pistämään tällä kertaa isompaa kakkaa tuulettimeen?

Sanotaanko niin, että tämän kierroksen pelit menivät monessakin suhteessa ihan toiselle tasolle. Tälläkin kertaa ajastin pelisessiot, jotta näen oman kestävyyteni. Keksin ilmeisesti pelatessani aikamatkustuksen, koska pelikellon ja oman aikakokemukseni välinen ristiriita oli melkoinen. Koskaan ennen ei näin lyhyt aika ole tuntunut näin pitkältä.

Predator (1987)

Predator on itselleni Se Ultimaattisin 80-luvun Toimintaelokuva. Se on simppeli, hyvin castattu, tiukasti tehty jännitysnäytelmä ja se toimii edelleen loistavasti. Itse Predator on eräs vaikuttavimmista leffapahiksista ja Stan Winstonin muutenkin upean uran ehkä hienoin tekele. Olen nähnyt elokuvan elämäni aikana ainakin 30 kertaa.

Entäs sitten Predatorin 8-bittinen pelisovellus?

Voi luoja... yritän etsiä tähän jonkun sopivan Predator-sitaatin... ummmm... odottakaas hetki...

Peli alkaa monen muun lisenssipelin tapaan lupaavasti. Intro kertaa elokuvan juonta ja ilmeisesti peli lähtee käyntiin elokuvan viimeiseltä kolmannekselta. Luvassa on siis raaka elonjäämiskamppailu. Iso-Arska vs. Avaruuden mestarimetsästäjä. Onko tämä peräti kaikkien aikojen ensimmäinen survival horror -peli? No tuota...

Jälleen kerran pompitaan sivulta sivulle ja heilutellaan nyrkkejä. Tällä kertaa Arska on puettu jostain syystä pinkkiin haalariin ja vastassa on... ööö skorpioneja, sotilaita ja ihmeellisiä kimmeltäviä palloja. Leffakuvasto on jälleen hienosti hallussa. Klassisesti jokainen tapettu vihollinen syntyy heti takaisin, jos pelaaja pakittaa pari senttiä. Lisähienoutena Arska ei osaa lyödä kyykyssä ja TIETYSTI valtaosa vihollisista on polven korkuisia. Matkan varrella kerätään maastosta aseita, kuten käsikranaatti jolla ei tee mitään.

 

 Ihan niin kuin... äh, en jaksa.

Tähän mennessä kuulostaa aika normaalilta lisenssiryönältä. Predator ei kuitenkaan halua olla ihan normaalia sontaa, vaan vielä ihan pikkuisen löysempää. Kontrollit ovat ihmeellisen epämääräiset ja pelaaja löytääkin itsensä jatkuvasti rotkon pohjalta epäonnistuneen perushypyn seurauksena. Lisäksi tasojen joka ikisestä pienestä raosta voi varmasti pudota kuolemaansa.

Hermoni paloivat ensimmäisen kerran kolmannen tason tippukiviluolassa, jossa kuvasto alkoi olla jo aika villiä, jopa näiden lisenssipelien standardeilla. Kun ensimmäinen game over pärähti ruutuun, niin painoin innokkaana ”continue”-nappia. Pääsinkin jatkamaan peliä... alusta. Kiitti, continue. Kiitti vitusti.

Antakaa vihollisten suunnittelijalle joku palkinto!

(Luulitko muuten, että pelihahmon edessä on seinä?

Ehei. Siitä tippuu rotkoon. Tietenkin.)

Menoni tyssäsi lopullisesti neljänteen tasoon. Painoin luolan läpi apinan raivolla ja seuraavassa kentässä mentiinkin mielikuvituksellisesti alaspäin! Kun seuraava game over koitti, minua ei enää kiinnostanut. Predatorilla ei ole enää ensimmäisen kentän ihmettelyn jälkeen edes sitä kuuluisaa huumoriarvoa.

Arska vetää tällä pelillä uudet pohjat. Total Recall oli kyllä huono, mutta Predator on vain paska. 6-vuotias poikani seurasi hetken vierestä räpeltämistäni ja tiivisti pelin annin hienosti: ”Sun pitää kyllä kirjottaa sinne, että ihan surkee peli.”

Peliaika 23 min 55 sek

Mikään ei varmasti enää voita tätä läjää. Eihän? ”Heads up!” mölisee pimeässä nurkassa istuva Sylvester Stallone ja lyö Cliffhangerilla päähän.

Cliffhanger (1993)

Cliffhanger on Renny Harlinin uran huippuhetki ja Sylvester Stallonen viimeisiä menestysleffoja. Muistan kuinka paikallisessa leffateatterissa oli aikoinaan jonot kadulle asti kuin vanhoissa klassisissa Hollywood-menestystarinoissa. Itse leffakin oli ihan ok toimintarymistely maustettuna John Lithgown herkullisella ylitulkinnalla.

Super Nintendon Cliffhanger-peli oli minulle entuudestaan tuttu. Itse asiassa lainasin sen joskus ysärillä pariinkin kertaan. En omistanut lapsena Super Nintendoa, mutta paikallisesta videovuokraamosta pystyi lainaamaan kone + peli -paketin johonkin ihan kohtuuttomaan hintaan. SNESin Cliffhanger oli hirveää ripulia, mutta kyllä se silloin penskana kelpasi. NES-versio oli jäänyt minulta täysin pimentoon, sillä pelin julkaisun aikaan lähes kaikki olivat jo siirtyneet seuraavan sukupolven laitteisiin.

Ja uskokaa minua kun sanon, että tämä peli olisi saanutkin jäädä pimentoon. Ikuisesti.

 

Nämä kaikki pelaamani leffapelit toistavat samaa kaavaa: intro on vielä ihan esikuvalleen uskollinen, mutta välittömästi itse pelin alkaessa se uskollisuus potkaistaan ikkunasta pihalle. Cliffhanger on TAAS tasohyppely, jossa vihreään hihattomaan haalariin pukeutunut Sylvester Stallone juoksee, hakkaa ja pomppii. Pomppii kuin jänis kanki perseessä.

Lisätwistin tähän peliin tuo se, että grafiikka on ilmeisesti teetetty alihankintana esikoulussa. Semmoisessa erityisen lahjattomien lasten esikoulussa. Kädettömien, sokeiden ja lahjattomien lasten esikoulussa. Voi jumalauta, että tämä peli on ruma. Ei siis ruma sillä no-tämä-nyt-on-tämmöistä-vanhentunutta-8-bittistä-grafiikkaa -tavalla vaan voi-saatana-mä-piirtäisin-paremmin-ja-mulla-oli-kuvis-kutonen -tavalla.

SIIS KATSOKAA NYT TÄTÄ:

 

Haukka suojelee rahojaan. Taustalla kuuluisa Konseptipaperivuoristo.

Jos grafiikka on teetetty eskareilla, niin musiikin on taas työstänyt joku kuulovammainen. Se kuulostaa siltä kuin joku sahaisi metalliputkea tylsällä sirkkelillä. Ääniefektit ovat niin minimaalisia, että niitä ei oikeastaan olisi tarvinnut olla ollenkaan.

Vastustajina on jälleen kerran eläinkunnan edustajia sekä maalla että ilmassa. Muistattehan sen elokuvan yhden ikonisen kohtauksen, jossa viisi metriä ilmaan hyppäävä Stallone vetää haukkaa turpaan? Se on käännetty peliksi erinomaisesti!

Eläytymiseni mestarivuorikiipeilijän rooliin katkesti noin minuutin pelaamisen jälkeen, kun eteen tuli valtava piikkirotko, jonka yllä roikkui köysi. Suunnilleen normijärjellä varustettuna ihmisenä yritän tietysti hypätä ja ottaa köydestä kiinni. Hyppään, epäonnistun ja putoan rotkoon. Yritän uudestaan. Hyppään, epäonnistun ja putoan rotkoon. Yritän ottaa vauhtia ja hypätä. Putoan rotkoon. Kaivan pelin ohjekirjan ja noudatan sen ohjeita köyden nappaamiseksi. Epäonnistun ja putoan rotkoon.

 

Siellä lepää.

Naps. Niin meni peli kiinni. Ja kiinni pysyy. Ei pysty. Kun ei ole pariin viikkoon pelannut mitään muuta kuin pahinta ryönää, niin psyyke ei enää kestä.

Peliaika 10 min 12 sek

(Lunttasin myöhemmin Youtubesta kikan, jolla köydestä otetaan kiinni, mutten todellakaan halunnut uhrata pelille enää sekuntiakaan.)

Tällä kertaa molemmat kilpailijat saavuttivat huonouden syvimmät sfäärit, mutta voittopokaali on silti pakko jakaa Cliffhangerille. En vain pysty käsittämään miten noin isolle lisenssille on voitu vääntää tällaista paskaa. Pelasiko peliä kehitysvaiheessa kukaan? Kuinka moni lapsi joutui psykiatriseen hoitoon saatuaan tämän pelin synttärilahjaksi? Miksi edelleen kirjoitan tästä, enkä ole esim. kaivamassa nenääni?

Tämän erän vei siis Syltty, joten kisa päättyy kutkuttavasti tilanteeseen 2-2! Alkuperäinen suunnitelmani oli siirtyä seuraavassa erässä 16-bittiseen maailmaan, mutta mielenterveyttäni varjellakseni aion seuraavaksi pelata jotain ihan muuta.