Nintendon oudot kakkoset, osa I: Zelda 2: The Adventure of Link (1987)

8-bittinen superkone Nintendo Entertainment System saapui lapsuuden kotiini talvella 1990. Muistan edelleen sen illan, kun isoveljeni ja -siskoni hoputtivat minua läksyjen teossa. Ihmettelin, että mikä niitä vaivaa. Syy selvisi pian, kun läksyjen jälkeen näin olohuoneen sohvalla lötköttävän paketin. Vihdoinkin oma Nintendo! Siinä menikin sitten se ilta rattoisasti! Nimittäin oikeaa kanavaa säätäessä, kun isäni ei meinannut millään saada Nintendon kuvaa näkymään.

Koneen mukana tuli noihin aikoihin yhdistelmäkasetti, jossa oli ensimmäinen Super Mario Bros sekä valopistoolipeli Duck Hunt. Niitä sitten pelailtiin pieni ikuisuus, koska muihin peleihin ei hirveästi ollut varaa. Silloin tällöin sain jonkun pelin lainaan kavereilta, mutta sekin oli hankalaa, kun minulla ei ollut tarjota mitään vaihdossa.

Lopulta koitti se hieno hetki, kun pääsin ensimmäisen kerran kauppaan valitsemaan aivan uutta peliä. Tehtävä oli huumaava: minkä minä näistä melkein kymmenestä pelistä valitsen?! Enhän minä silloin peleistä juuri mitään tiennyt, joten valinta piti tehdä täysin fiiliksen ja tietysti kansikuvan perusteella. Yksi kansi pomppasi hyllystä silmille. Kansipahvit olivat kokonaan kullatut ja keskellä komeili mahtava miekka. Kun vilkaisin kotelon sisään, niin huomasin, että pelikasettikin oli kultainen. Tämän on pakko olla paras peli ikinä! Niinpä kiikutin pelin äidilleni, äitini kiikutti sen kassalle,maksoi jonkun hirvittävän summan ja todennäköisesti illalla itki itsensä uneen laskiessaan kuukauden ruokabudjettia.

Niin meidän kotiin tuli Zelda 2: The Adventure of Link. Heti ensimmäisten peliminuuttien jälkeen oli selvää, etten älynnyt pelistä mitään. Mihin tässä pitää mennä? Miksi kuolen koko ajan? Miksi nämä kyläläiset puhuvat sekavia? Miksi tässä luolassa on pimeää? MIKSI OSTIN TÄMÄN PELIN? Zelda 2 lähes tuhosi 7-vuotiaan mieleni. Pelasin peliä valehtelematta vuosia. Vähitellen peli alkoi edetä, kun Nintendo-lehdestä ja välituntikeskusteluista sai monia hyödyllisiä vinkkejä. Niin kuitenkin kävi, että läpäisin Zelda 2:n ensimmäistä ja viimeistä kertaa vasta vuonna 2014, kun otin projektiksi pelata kaikki Zelda-pelit läpi. Se hanke tyssäsi Majora's Maskiin, kun innostus hyytyi.

 Tästä se alkaa.

Historiallisesti Zelda-sarjan toinen peli nähdään outolintuna, Nintendon ihmeellisenä harha-askeleena legendaarisessa pelisarjassa. Totuus on kuitenkin se, että pelin ilmestymisen aikoihin Zelda ei edes vielä ollut mikään sarja ja on hyvin todennäköistä, että Nintendolla ei ollut mitään selkeää visiota siitä, mihin suuntaan pelisarjaa pitäisi viedä. Pelisarjan formaatti vakiintui vasta kun sarjan kolmas osa A Link To The Past ilmestyi Super Nintendolle vuonna 1991.

Periaatteessa Zelda 2 on rakenteeltaan samanlainen kuin sarjan ensimmäinen peli. Pelaaja omaksuu sankarin, Linkin (sama Link kuin ensimmäisessä pelissä), roolin. Prinsessa Zelda (eri Zelda kuin edellisessä pelissä) pitäisi herättää ikiunesta ja valtakunta pelastaa. Matkallaan eri maisemien ja seitsemän palatsin halki Link hankkii erikoiskykyjä ja -esineitä, jotka auttavat avaamaan maailmassa uusia reittejä. Palatsit vaikeutuvat koko ajan ja jokaisen lopussa odottaa pelottava loppupomo. Genren peruskauraa, siis.

Zelda 2 lähtee kuitenkin toteutuksen osalta ihan eri suuntaan kuin sarjan ensimmäinen peli. Peli jakautuu kahteen osioon: kartalla liikutaan paikasta toiseen ja silloin tällöin käytetään jotain esinettä. Kun pelaaja törmää kylään, palatsiin, luolaan tai vaikkapa satuinnaistaisteluun, siirrytään sivulta kuvattuun osioon. Nämä muistuttavat pelattavuudeltaan Metroid-henkisiä klassisia tasohyppelyitä. Pelissä on myös pieniä roolipelielementtejä kokemuspisteiden muodossa. Niillä voi parantaa Linkin kolmea eri taitoa (hyökkäys, terveys, taikuus).

Reilu meininki.

Peruspalikat ovat kunnossa, mutta Nintendo on saanut hyvin mahdutettua pelattavuuteen monta ärsyttävyyttä. Linkin mahtava miekka on pikkuisen minun etusormeani pidempi, joten muutenkin haastava taistelu saa siitä vähän lisävaikeutta. Lisäksi jokaisesta osumasta Link lentää Castlevania-henkisesti metrin taaksepäin. Tästä seuraa satoja kuiluihin tippumisia ja tuhansia luovia kirosanoja.

Pelin vaikeustaso saa nykypelaajat sairastumaan syöpään. Jokainen kohtaaminen minkä tahansa perusvihollisen kanssa on lupaus kuolemasta. Ensimmäisissä palatseissa pelottavat ritarit kilpineen vielä menevät muutaman kyyneleen voimin, mutta myöhemmin jokainen taistelu muuttuu tuskaiseksi vääntämiseksi, kun Link pomppii kuin pupujussi ja sohii voiveitsellään sinne tänne. Onneksi nykyään näitä voi pelata emulaattorilla ja vapaalla tallennuksella, muuten en olisi päässyt peliä läpi ikinä.

Oman mausteensa pelin vaikeuteen tuovat mystiset pulmat ja huono käännös. Yleensä Linkin pitää ennen jokaista palatsia löytää joku uusi esine tai taika, jotta hän pääsee seuraavaan määränpäähänsä. Periaatteessa harhailuun saa suuntaa vierailtavista kylistä, joissa kyläläiset tarjoavat kryptisiä vinkkejään. Tässä on vain se hauska juttu, että vinkit ovat surkeasta käsikirjoittamisesta ja/tai surkeasta käännöstyöstä johtuen vähän liiankin kryptisiä. Muistan lapsena pyörineeni päivätolkulla samassa paikassa kunnes kerran vahingossa kyykistyin oikeassa paikassa ja sohaisin miekalla. Oho, löysin pöydän alta peilin!

 Niin minäkin, ystäväni. Niin minäkin.

Myös pelin roolipelipuoli toimii puolivillaisesti. Peli on jo alussa vaikea, mutta se käy vielä vaikeammaksi toisella puoliskolla, kun jokainen vihollinen antaa Linkille turpaan pelkällä pahalla mulkaisulla. Käytännössä eteneminen kannattaa parissa kohdassa vain pysäyttää ja grindata kokemuspisteitä jossain suolla, jotta taistelut sujuvat edes vähän helpommin.

Koko homman kruunaa palatsit. Yleensä Zelda-pelien huippukohdat liittyvät juuri hienosti suunniteltuihin luolastoihin, joiden salaisuuksia on jännittävää selvittää. Zelda 2:n palatsit ovat vain sarja erivärisiä käytäviä. Jotkut käytävät ovat vaikeita, toiset taas ihan saatanan vaikeita. Loppupuolella palatsit paisuvat aivan järkyttävän kokoisiksi ja niissä eksyy koko ajan, koska minkäänlaista karttaa ei tietenkään ole. Viimeisessä palatsissa homma menee jo aivan naurettavaksi, kun oikean reitin löytääkseen pitää löytää kaikenmaailman salaseiniä ja valelattioita. Tätä kirjoittaessakin naamaani nousi pari näppylää, vaikka edellisestä pelikerrasta on viisi vuotta. Hrrrrrr.

Kaikesta valittamisesta huolimatta en silti suostu sanomaan Zelda 2:sta huonoksi peliksi. Ehkä kärsin sen kohdalla jonkinlaisesta Tukholma-syndroomasta, enkä suostu myöntämään asioiden todellista luonnetta. Siitä huolimatta minulla oli jälleen pelin parissa yllättävän hauskaa, kun pelailin sitä muistini virkistämiseksi pari tuntia. En varmasti jaksa pelata sitä enää koskaan läpi asti, mutta uskon että tulevaisuudessakin piipahtelen Zelda 2:n maailmaan silloin tällöin.

Zelda 2 on nykyään ruman ankanpoikasen maineessa, eikä se varmasti nouse kenenkään top-listalle sarjan parhaita pelejä pohtiessa. Sanon silti, että nykyvinkkelistä katsottuna peli on viallinen klassikko.

Remake, kiitos!

A Nightmare on Elm Street (1989) – Welcome to video games, bitch!

Olen elämäni aikana fanittanut useita peli-, leffa- ja kirjasarjoja, mutta yksi ensimmäisistä oli varmasti A Nightmare on Elm Street. Ohjaaja Wes Cravenin aivoissa alunperin syntynyt visio lähti jossain vaiheessa ihan lapasesta ja hetkeksi maailma täyttyi Elm Street -aiheisesta kamasta.

Taannoin Cinema ORION teki hienon kulttuuriteon ja näytti valkokankaalla kolme Elm Street -elokuvaa. Kyseessä oli ns. unitrilogia, eli A Nightmare on Elm Street 3: Dream Warriors, A Nightmare on Elm Street 4: The Dream Master sekä A Nightmare on Elm Street 5: The Dream Child. Kaiken hyvän lisäksi paikan päällä oli neljännen elokuvan ohjannut Renny Harlin, joka jakoi nimikirjoituksia vastaili yleisön kysymyksiin. Ilta oli upea ja herätti minun sisäisen Elm Street -fanipoikani jälleen henkiin.

Jos nyt maailmassa on joku, joka ei Elm Streetia tunne, niin toimin tässä hetken Exposition Manina. Sellainenhan löytyy jokaisesta sarjan elokuvastakin. Elm Street -elokuvat pyörivät Freddy Kruegerin, pelottavan lapsimurhaajan, legendan ympärillä. Joskus aikoinaan Krueger murhasi toistakymmentä lasta, ennen kuin hänet saatiin kiinni. Prosessissa meni kuitenkin jotain vikaan ja Freddy päästettiin vapaaksi muotoseikan vuoksi. Vihastuneet ja pelästyneet vanhemmat ottivat oikeuden käsiinsä, väijyttivät Kruegerin kellarissaan ja polttivat tämän kuoliaaksi.

Ensimmäisen Elm Street -elokuvan alussa Freddy on jo kuollut, muttei kuopattu. Joukko nuoria alkaa mystisesti nähdä unia veitsikätisestä palaneesta miehestä ja seuraukset ovat kohtalokkaat. Pian ihmisiä alkaa kuolla mitä oudommilla tavoilla ja paljastuu, että kaiken takana on unissa elävä Freddy Krueger, joka on palannut kostamaan Elm Streetin lasten vanhempien synnit.

Ensimmäinen A Nightmare on Elm Street on helposti eräs kaikkien aikojen tärkeimmistä kauhuelokuvista. Elokuva paineli juuri oikeita pelkonappuloita ja kassakone kilisi ympäri maailman. Käsikirjoittaja-ohjaaja Wes Craven sai innoituksen tarinaan tosimaailman uutisista. Häntä kiehtoi tapaukset, joissa ihmiset olivat kärsineet todella pahoista painajaisista ja lopulta monet olivat jopa kuolleet unissaan. Craven hyödynsi upeasti unen mahdollisuuksia kerronnassaan ja elokuva sai oikeasti pelkäämään nukahtamista.

 

Rennyn pitää vielä harjoitella omaa Freddy-ilmettään.

Ikoniseksi sarjaksi Elm Streetin nosti lopulta itse Freddy Krueger, jota tulkitsi maanisella ilolla näyttelijä Robert Englund. Freddyn ulkonäkö jää väistämättäkin mieleen: punavihreä villapaita, likainen lierihattu, palanut pizzanaama ja tietysti hanska, jossa sormista sojottaa terävät veitset. Hahmon kruunasi Englundin ilkikurinen roolisuoritus, jossa tarkka fyysinen näyttelijäntyö yhdistyy mustaakin mustempaan huumoriin.

Ensimmäisen elokuvan menestyksen jälkeen ryöstöviljely alkoi lähes välittömästi. Virallisesti Elm Street -saagaan valmistui lopulta seitsemän elokuvaa, pari kautta kestänyt todella hämmentävä TV-sarja Freddy's Nightmares sekä sivuosumana vielä erinomainen Freddy vs. Jason. Franchise on tuottanut elokuvateattereissa yli puoli miljardia dollaria. 1980-luvulla Freddy Krueger esiintyi mainoksissa, musiikkivideoissa ja kaikessa muussa mahdollisessa. Freddy ei ollut pelkästään pelottava sarjamurhaaja, hän oli myös rokkitähti. Minullakin oli seinälläni köpöisellä mustavalkotulostimella tulostettu Freddyn kuva, jossa oli hänen nimmarinsa.

Niin, maailma oli joskus hyvin erilainen paikka.

Elm Streetiä yritettiin käynnistellä uudestaan vuonna 2010 löysällä remakella, mutta homma ei lähtenyt kovin hyvin lentoon. Ilmeisesti tälläkin hetkellä Hollywood-koneisto yrittää saada Freddyä jälleen henkiin, mutta en ole asiasta kovin innoissani. Elm Street ja Freddy on myös vahvasti oman aikansa tuote, enkä näe järkeä saman konseptin jatkuvassa lypsämisessä. Ja Elm Street ilman Robert Englundia ei ole Elm Street. Se on korkeintaan vain joku hikinen sivukuja.

Lisäksi Freddy on hien... ai perhana! Pitikö minun puhua siitä pelistäkin?

Unien tasoloikkasoturit

Elokuviin perustuvilla peleillä on paljon historiallista painolastia ja niillä on ansaitustikin huono maine. Lisenssipelien piirissä vielä erityisen huono maine on lelufirma LJN:n julkaisemilla peleillä. LJN ehti olemassa olonsa aikana julkaista aikamoisen kasan surkeita pelin kaltaisia tuotoksia, joista on tullut valittavien tubettajien lempilapsia. LJN:n historiaan voi tutustua tarkemmin vaikkapa tämän Gaming Historianin videon kautta.

LJN ei kehittänyt pelejänsä itse, vaan pisti muut tekemään likaiset työt. Nightmare on Elm Street -leffasarjaan perustuvan pelin NES-konsolille on kehittänyt legendaarinen Rare. Se on yksi vanhimmista edelleen pystyssä olevista pelifirmoista ja sen ansioluettelosta löytyy monta klassikkoa. Lähdin siis tämän lisenssipelin syövereihin keskivertoa kiinnostuneemmalla asenteella.

8-bittinen Elm Street on ajan hengen mukaisesti 2D-tasohyppely. Pelaajan (tai pelaajien) tehtävä on saattaa Freddy Krueger lopullisesti haudan lepoon. Pitkin Elm Streetiä on siroiteltu Freddyn luita, jotka pitää kaikki kerätä talteen ja lopuksi tuhota ne uunissa, jotta Krueger tajuaisi vihdoinkin pysyä poissa teinien unista. Juonen lähtökohta on siis tavallaan samanlainen, kuin kolmannessa Elm Street -elokuvassa.

 

Elm Street hereillä...

 

...ja unessa.

 

Itse Elm Street toimii pelissä eräänlaisena overworldina, josta siirrytään kentästä toiseen. Jokaisessa kentässä pitää kerätä tietty määrä luita, jonka jälkeen tie loppupomolle aukeaa. Loppupomot ovat erilaisia Freddy-variaatioita. Visuaalisesta suunnittelusta tulee se olo, että pelin tekijät ovat peräti joskus katsoneetkin jonkun Elm Street -elokuvan.

Peli on napannut yllättävän paljon elementtejä elokuvista itse pelimekaniikkaan. Perinteisen hp-mittarin sijaan pelaajilla on unimittari, joka tyhjenee hitaasti. Kun mittari painuu nollaan, pelihahmo nukahtaa ja joutuu Freddyn hallitsemaan unimaailmaan. Unessa kenttädesign pysyy samana, mutta viholliset muuttuvat astetta kauheammiksi. Unimittaria saa kasvatettua poimimalla kahvikuppeja ja unesta taas pääsee pois, kun löytää jostain wanhan kunnon mankan. Aika näppäriä ideoita.

Unen puolella pelaajan on myös mahdollista omaksua erilaisia supervoimia, kuten karatea ja puukon heittoa. Tämäkin elementti on selvästi poimittu elokuvasarjan kolmannesta osasta. Unessa ei kuitenkaan voi pysyä loputtomasti, vaan jossain vaiheessa itse pääpaha saapuu paikalle. Kun unimaailmassa on hengaillut tarpeeksi pitkään, muuttuu taustamusiikki elokuvista tutuksi ”one, two, Freddy's coming for you” -luritukseksi. Lopulta päädytään kaksintaisteluun Freddyn kanssa. Ilmeisesti tästäkin on mahdollista selvitä takaisin elävien kirjoihin, mutta pizzanaama teki minusta aina soulfoodia.

 

Jumppamiehellä ei ole mahdollisuuksia Freddy-setää vastaan.

Täytyy sanoa, että Elm Streetin peliversio pääsi yllättämään. Ei se mitään suurta pelitaidetta ole, mutta oman aikakautensa lisenssipeliksi se on suorastaan huippulaadukas. Peli onnistuu olemaan riittävän uskollinen esikuvalleen, vaikka onkin pohjimmiltaan melko perinteinen tasoloikka. Peli on myös vaikeustasoltaan suht armollinen ja kestoltaan lyhyt, joten sen pelaili aivan mielellään läpi.

Sääli, että Elm Street -lisenssi ei taida tällä hetkellä olla mitään kuuminta valuuttaa. Ajatelkaa, miten hienon pelin aiheesta saisi nykyteknologialla. Avoimen maailman toimintaseikkailu, jossa päivisin valmistaudutaan, kerätään liittolaisia ja hankitaan tietoa Kruegerista. Iltaisin taistellaan unta vastaan ja lopulta kohdataan Freddy houreisissa unimaailmoissa. Tai miten olisi Sims-henkinen strategiapeli, jossa pelaaja pitäisi huolta kaikista Elm Streetin nuorista? Kaikkia ei voisi mitenkään pitää hereillä ja uhrauksia olisi pakko tehdä. Aijai, omistaisinpa minä Elm Streetin oikeudet. Tai olisipa minulla edes alkeellista osaamista pelinteossa.

Lopuksi vielä katsomissuositus. Elm Street -sarjasta on tehty erinomainen dokkari nimeltään Never Sleep Again: The Elm Street Legacy. Dokumentti on perinpohjaisuudessaan ihan omaa luokkaansa ja se kannattaa katsoa, vaikkei elokuvia fanittaisikaan.