Nyt on hätä, Urban Yeti! Koko rotusi on vaarassa, Urban Yeti! Lähde heti etsimään puolisoa, Urban Yeti! Sitten pääset panemaan ja maailma pelastuu, Urban Yeti!
Olen viettänyt viimeisen viikon vahvassa Bloodborne-koukussa, joten törkypelien pelailu on jäänyt vähemmälle. Tartuin jo melkein ensimmäisessä kirjoituksessani käsitellyn Phantasmagorian jatko-osaan, kunnes eräänä kohtalokkaana iltana sain vinkin jostain ainutlaatuisesta. Mikään ei valmistanut minua siihen, mitä tulisin kohtaamaan.
Ensimmäinen Grand Theft Auto ilmestyi vuonna 1997. Peli tarjosi aikoinaan jotain, mitä ei oltu siinä mittakaavassa aikaisemmin nähty. Pelaajat saivat rellestää näennäisen vapaasti yläperspektiivistä kuvatussa kaupungissa suorittaen tehtäviä ja aiheuttaen yleistä pahennusta. Jo ensimmäinen GTA pääsi moniin uutisotsikoihin väkivaltaisuuuden sekä yleisen epäkorrektiuden takia ja tämä perinne on jatkunut näihin päiviin saakka. Lopullisesti sarja löi läpi vuonna 2001, kun GTA III ilmestyi. Silloin lyötiin lukkoon kokonainen heikkalaatikkogenre ja vähitellen GTA-klooneja oli joka puolella.
Myös Urban Yeti! on GTA-klooni. Tavallaan. Kai.
Let's Yeti again!
Game Boy Advancelle julkaistu Urban Yeti! on jotain aivan ainutlaatuista. Tekijöidensä fantasioissa se on varmasti ollut kuin ensimmäinen Grand Theft Auto, jonka pääosassa on Yeti, tuo myyttinen lumisten vuorten asukki. Lopputulos onkin sitten joko tahallisesti tai tahattomasti aikamoinen mestariteos. Urban Yetissä on niin moni asia pielessä, että siitä tulee taidetta.
Peli alkaa tilanteesta, jossa päähenkilömme lähtee kaupungille mimmijahtiin. Kuten kaikki muutkin, myös Urbaani Yeti tahtoo vain oman karvaisen kumppanin rinnalleen. Jossain kaukaisuudessa kuuluu naaraan tuskainen kutsuhuuto. Ääntä kohti siis! Tarina ei kerro, miksi yetit ovat keskellä suurkaupunkia, mutta epäilen, että taustalla on joku tekijöiden syvällinen statement luonnon tilasta, ilmastonmuutoksesta sekä ihmiskunnan tuhoisuudesta. Ihan varmasti.
Yetin perinteinen kaupunkipäivä.
Peli näyttää ulkoisesti kahdelta ensimmäiseltä GTA:lta. Urbaani Yeti tallustelee ylhäältäpäin kuvatussa kaupungissa ja seurailee ruudulle ponnahtavia nuolia. Kimppuun hyökkäilee koko ajan kaduntallaajia, poliiseja, hulluja kissoja, jättiläisrottia ja ties mitä. Ai niin, ja lokitkin paskoo niskaan. Tietenkin.
Kontrollit ovat aivan supertönköt ja yeti jumittuu joka helvetin koloseen, nurkkaan, hahmoon, roskakoriin, lehtiständiin, autoon jne jne jne. Paskoista kontrolleista seuraa kymmeniä tahattomia kuolemia, mikä on tietysti aina tosi hauskaa. Kerran menin myös ramppia pitkin talon katolle, mutta takaisin en enää päässyt. Se oli hauskaa. Monipuolisesta liikevalikoimasta löytyy mm. lyönti vasemmalla kädellä ja lyönti oikealla kädellä. Lisäksi yeti osaa karjua. Huiiiiiiii!
Visuaalisesti Urban Yeti näyttää kauniisti sanottuna aika suttuiselta. Sitten rumemmin sanottuna peli näyttää ihan kissan oksennukselta. Pelialueesta näkyy kerrallaan vain pieni palanen ja hahmot ovat suttuisia mössökasoja. Välillä kentästä on mahdotonta erottaa kulkukelpoisia reittejä ja korkeuseroja. Onneksi katoille menevät rampit on sentään merkattu suht selvästi, koska ne ovat jopa kaikkea muutakin grafiikkaa köpöisempiä. Audiopuoli koostuu kolmen markan kitararäminästä ja huonosti sämplätyistä mölinöistä.
Yetien välistä kamppailua häiritsee taivaalta tippuva linnunpaska.
Ohjauksen ja graafisen toteutuksen osalta peli on siis ihan perinteistä kökköä, mutta sisältö onkin sitten monella tavalla kultaa. Sitä luulisi, että yeti tekisi pelissä semmoisia yetimäisiä juttuja, mutta ei. Yeti tekeekin kaikenlaista arkista. Sen pitää esimerkiksi käydä töissä. Ei ole helppoa yeti-elämä. Nekin ovat joutuneet oravanpyörään, piruparat. Lisäksi tarjolla on tietysti tappelua, tervehenkistä yetien välistä kilpailua ja vaikka mitä muuta!
Pelin ensimmäinen kenttä kuvaa hyvin koko peliä. Yetimme kuulee jostain kaukaa kiimaisen naaraan kiljaisun ja suuntaa ääntä kohti. Pian selviääkin, että ääni tulee sillan toiselta puolelta, mutta turkanen! Siltamaksu on 4 dollaria! Voi ei! Koska yeti on lainkuuliainen karvakansalainen, hän tietysti päättää hankkia töitä. Hyvä, Urban Yeti! Näytät hienosti mallia kaikille laiskotteleville aktiivimallin vastustajille!
Ihan kuin minun työpaikalla!
Joka kenttä noudattelee samaa kaavaa. Ensin harhaillaan kaupungilla erinäisiä asioita etsien ja kentän lopussa on jonkinlainen minipeli. Pelikaava käy nopeasti tylsäksi, mutta sisältö ei. Kun mättää harmaata kilpailevaa yetiä turpaan samalla kun lokki paskantaa niskaan ja poliisi ampuu selkään, niin mielen valtaa monet hienot ajatukset. Sitten kun tuntuu, että kaikki on nähty, niin ollaankin ufon kyydissä (yeteillä ilmeisesti on semmoisia), heitellään frisbeetä paskassa Speedball-kloonissa, surffataan viemäreissä ja kannetaan kanoja ympäriinsä.
Minipelit ovat puhdasta laatua.
Jos tönkön ohjauksen kanssa pääsee sinuiksi, on Urban Yeti ohi noin tunnissa. Se on tosi harmi, koska isommalla sisällöllä tässä olisi ihan oikeaa kulttiainesta. Toisaalta pelin lyhyys takaa sen, ettei pelaaminen muutu (liian) turhauttavaksi. Simppeli pelimekaniikka tukee sitä, että pelaaja voi keskittyä sisällön älyttömyyksiin täysin rinnoin.
Ai saako yeti lopussa naisensa? No, tottakai! Eikä siinä vielä kaikki. Lopussa on myös GROUP MEGADANCE. Urban Yetissä yhdistyy hienosti tekninen osaamattomuus ja villit visiot. Niistä on hyvät huonot pelit tehty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti