1990-luku oli kyllä hienoa aikaa. Silloin kuunneltiin E-Typeä, katsottiin X-Filesia ja palvottiin koripallotähtiä. Sellaiset nimet kuin Michael Jordan, Dennis Rodman ja Shaquille O'Neal ovat varmaan tuttuja suurelle osalle ysärin lapsista. Koripallotähdet tekivät vaikka mitä ja olivat esillä eri medioissa monella tavalla.
Kuuluisin koripalloilija on varmaankin Michael Jordan, joka koripallon lisäksi pelasi välillä baseballiakin, laittoi nimensä vaatteisiin ja esiintyi elokuvataiteen klassikoksi päätyneessä Space Jam -elokuvassa. Itse omistin Air Jordan -kengät ja kävin katsomassa Space Jamin leffateatterissa. Chicago Bullsin paitaan pukeutuneena, tietenkin. Se oli parasta ikinä. En ole uskaltanut katsoa leffaa ikinä uudestaan.
Heti Jordanin perässä tuli Shaquille "Shaq" O'Neal, jonka ikoninen ura levittäytyi myös moneen suuntaan. Myös Shaq halusi innokkaasti näyttelijän uralle ja hän on esiintynyt sellaisissa mestariteoksissa kuin Kazaam ja Steel. Shaqin leffoja löytää aika monesti netin huonoimpien elokuvien listauksista.
Eikä siinä vielä kaikki. Lisäksi koripalloilijat esiintyivät myös videopeleissä. Ja tässä yhteydessä en puhu niistä itsestäänselvistä urheilupeleistä, vaan starojen nimellä ratsastavista, täysin urheilumaailman ulkopuolella liikkuvista teoksista. Nuoruuden lempiurheilulajini kunniaksi tsekkasin kaksi Super Nintendolle julkaistua koripalloilijoiden nimellä ratsastavaa peliä. Täytyy sanoa, että kokemus oli jälleen kerran melkoisen hapokas.
Michael Jordan: Chaos in the Windy City (1994)
On synkkä ja myrskyinen ilta Chicagossa. Koripallolegenda Michael Jordan on menossa hyväntekeväisyysottelun treeneihin, mutta huomaakin perillä, ettei ketään muita ole paikalla. BLAM! Yhtäkkiä ikkunasta lentää koripallo, johon on kirjoitettu viesti! "Jos haluat nähdä ystäväsi, tule museoon keskiyöllä. Terveisin tri Max Cranium." Jumatsuigga! Ystävät on pelastettava! Alkaa matka halki Chicagon oudoimpien mestojen.
Kuten kuvauksesta voi lukea, tämän pelin tekijät ovat syöneet juuri sopivan määrän sieniä. Michael Jordan: Chaos in the Windy City on tasohyppely, jossa palloa pompotteleva Jordan matkaa halki luolien, labrojen, junien sun muiden pelastaen tiimikavereitaan ja taistellen milloin mitäkin mölliä vastaan. Vastustajat hoidetaan tietysti viskomalla koripalloja. Tavallisten pallojen lisäksi Michael voi saada välillä esim. tulipalloja ja hakeutuvia palloja.
Peli yllättää heti alkumetreillä, sillä se on jopa aika mukavaa pelattavaa. Kentät ovat mukavan avoimia, eikä maaliin pääse kävelemällä vain vasemmalta oikealle. Yleensä Michaelin pitää löytää eri värisiä avaimia, availla ovia, väännellä vipuja ja sellaista. Lisäksi Michaelin pitää myös donkkailla sieltä täältä löytyviin koreihin saadakseen erilaisia esineitä tai muita bonuksia. Kenttien rakenne muistuttaa aika paljon SNESin Alien 3 -sovitusta.
Zombi repii päänsä irti ja heittää sillä Jordania. Perussettiä.
Vihollistarjonta on jälleen kerran ysärisuunnittelua parhaimmillaan. Vastaan tulee esimerkiksi koripallopäitä heitteleviä zombeja, jättiläishämähäkkejä sekä pillejä. Jättimäisiä pillejä. Siirtyminä toimivissa junakentissä heitellään toimittajia pallolla päähän. Selkeää kannanottoa havaittavissa. Graafisesti peli on jopa aika hyvännäköinen. Animaatio on sulavaa ja kentät suhteellisen selkeitä. Ohjaus tuntui välillä oudon tahmaiselta ja kinkkisemmissä tilanteissa surmanhypyt ovat yleisiä.
Tämän pelin kanssa kävi sillä tavalla hassusti, että se osoittautui heti alkumetreillä liian laadukkaaksi tähän blogiin. Ei tämä suurempia tuntemuksia aiheuttanut suuntaan taikka toiseen. Ehkä Chaos in the Windy City ansaitsee paikkansa tässä blogissa jo silkalla outoudellaan. Tätä minä jopa suosittelisin ysäriloikkien ystäville.
Varo jättiläispilliä, Michael!
Shaq Fu (1994)
Kun 8-bittisellä aikakaudella lähes kaikki lisenssipelit olivat jonkinlaisia laiskoja Mario-variaatioita, niin 16-bittinen aikakausi toi tähän hieman vaihtelua. Street Fighter 2:n huima menestys niin kolikkopelinä kuin kotiversioina avasi tulvaportit, joista valui sisään helvetillinen läjä toinen toistaan köpöisempiä tappelupelejä. Shaq Fu on yksi niistä.
Shaq Fun "juoni" antaa mättämiselle komeat puitteet. Shaq on käymässä Tokiossa, jossa järjestetään iso hyväntekeväisyysottelu. Ennen matsia Shaq piipahtaa sattumalta käymään dojossa, jossa vanha viisas sensei sen kummemmin selittelemättä antaa Shaqille tehtävän pelastaa nuori Nezu-niminen poika jostain rinnakkaisesta ulottuvuudesta. No eipä siinä mitään, pitäähän sitä viattomia auttaa. Niinpä Shaq astuu kaappiin ja sitä kautta toiseen maailmaan. Eeppinen pelastusretki voi alkaa.
Mekaniikoiltaan Shaq Fu on tyypillinen 1 vs 1 mättöpeli. Shaq kulkee kartalla ja saa välillä jopa valita vastustajan parista eri vaihtoehdosta. Valinnan jälkeen siirrytään mättämään ja ensimmäisenä kaksi erää vienyt on matsin voittaja. Yksinpelissä pelataan ymmärrettävästi vain Shaqilla, mutta erillisessä kaksintaistelumoodissa pääsee kokeilemaan myös pelin muita hahmoja. Näihin lukeutuvat jonkinlainen kissanainen, Aladdin-kopio, voodoo-nainen sekä punainen perkele.
Hakkaaminen on kömpelöä ja yksinkertaista. Ilmeisesti jotain erikoisliikkeitäkin löytyy, mutten löytänyt niille ainakaan normaalilla vaikeustasolla mitään käyttöä. Pelasin koko pelin läpi käytännössä naputtaen maanisesti A-nappia, josta lähtee voimakkain potku. Sen eri variaatiot tuntuivat toimivan jokaiseen vastustajaan.
Kissanainen uhoaa...
...ja pitää lupauksensa
Shaq Fu tulee vastaan monilla internetin "huonoin SNES-peli" -listoilla. Peli on ehdottomasti huono, muttei mahdu millään oikeasti edes huonojen SNES-pelien top kymppiin. Pahempaa ryönää löytyy helposti. Ehkä peliä rankaistaan siitä, että se yhdistää kaksi näennäisesti toisiinsa sopimatonta ideaa ihmeelliseksi keitokseksi. Se taas mielestäni ei ole koskaan rangaistavaa. Hulluja ideoita täytyy ylistää!
Jostain kumman syystä Shaq Fu on kerrännyt sen verran kulttisuosiota, että sille on juuri ilmestymässä Kickstarter-rahoitettu jatko-osa. Maailma on outo paikka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti