Steven Seagal. Siinäpä nimi, joka herättää ysärin lapsissa varmasti monenlaisia tunteita. Koskaan ihmiskunnan historiassa ei niin kovalla yrittämisellä ole syntynyt niin surkeaa leffatähteä. Seagal rakensi uransa martial arts -mestarin imagon varaan ja hänen elokuvansa ovat täynnä koomista käsien heiluttelua, katkottavia raajoja ja naksahtavia niskoja.
Seagalin menestynein elokuva on varmaankin Under Siege (Kaappaus merellä), joka oli pienoinen hitti ja ihan ok Die Hard -klooni. Sen jälkeen miehen tähti laski yllättävänkin nopeasti ja hän päätyi tähdittämään kymmeniä suoraan videolle meneviä b-luokan toimintaleffoja. Mainstream-menestyksen häviäminen ei ole miehen työtahtiin vaikuttanut. Esimerkiksi vuonna 2016 mies esiintyi peräti seitsemässä elokuvassa.
Pienen ajan Steven Seagal oli kuitenkin kuuminta hottia ja silloin hänelle suunniteltiin myös omaa videopeliä. Upeasti nimetty Steven Seagal is The Final Option oli aikoinaan varsin hypetetty tapaus. Sitä kehitettiin yhtä aikaa Super Nintendolle ja Sega Mega Drivelle. Sen piti alunperin ilmestyä vuonna 1994. Alkuhypen jälkeen peli viivästyi useita kertoja. Lopulta kun 16-bittiset konsolit tulivat tiensä päähän, koko projekti kuopattiin. Tekijäfirma TekMagik viritteli vielä toistakin Seagal-peliä, mutta sekin päätyi limboon. Vuosia myöhemmin joten kuten kasassa pysyvä prototyyppi vuodettiin nettiin ja nyt se on helposti löydettävissä netin lukuisilta emulaattorisivuilta. Prototyyppi on SNES-versiosta, Mega Driven peliä ei lienee olemassakaan.
Steven Seagal is The Final Option (kirjoitan nimen joka kerta kokonaan, koska se on niin perkeleen hieno!) ei perustu mihinkään elokuvaan, vaan kertoo ihan oman tarinansa. Ilmeisesti Steven käy jotakin pahaa suuryhtiötä vastaan ja lätty lätisee. Ei kai sillä ole oikeasti väliäkään. Turpaan vaan ja onnea!
Peli edustaa nykyisin vähän nähtyä beat em up -genreä. Pelihahmolla liikutaan suoraviivaisissa kentissä ja mätetään vastaantulijoita lättyyn. Käsien ja jalkojen lisäksi Seagal osaa ampua pistoolilla ja heitellä puukkoja. Ilmeisesti keskeneräisyyden piikkiin voi laittaa sen, että ammuksia ja puukkoja on loputtomasti. Pistooli tuo peliin omanlaistaan koomista julmuutta, kun kansio kainalossaan päin jolkotteleva tiedemies saa luodista päähän. Seagalille ei nörtit vittuile.
Steven ja tiedemies pelaavat limboa.
Siellä täällä on myös kömpelöä tasohyppelyä, jossa mestari Seagal todennäköisesti putoaa aina ekalla yrittämällä rotkoon (upean kirkumisen säestämänä). Hyppymekaniikka on niin kuin vanhassa Prince of Persiassa, mutta huonompi. Onneksi Seagal on niin kova jätkä, että rotkoon päätymisen jälkeen hän saa tähtäimellä valita, missä syntyy uudestaan. Miehellä on jumalaiset kyvyt.
Mättö tuntuu yllättävän hauskalta, vaikka jäinkin kaipaamaan mahdollisuutta taittaa vastustajalta niskat nurin. Seagal-peli ilman niskojen taittamista tuntuu jotenkin... väärältä. Nintendo oli noihin aikoihin vielä nykyistäkin enemmän perheystävällinen firma, joten tässä pelissä eivät niskat naksu eikä veri lennä.
Hakkaamisen, potkimisen ja ampumisen ohella kentissä lähinnä etsitään oikeaa reittiä eteenpäin. Välillä vastaan tulee sähköportti, joka pitää sammuttaa, mutta sitä monimutkaisemmaksi peli ei mene. Siellä täällä on myös terminaaleja, joille on selvästi suunniteltu jotain käyttöä, mutta tässä versiossa niissä on kaikissa vain sama teksti. Vaikka kentät ovat pieniä, niin niissä meinaa eksyä koko ajan, koska kaikki huoneet on rakennettu samoista palikoista. Joskus vastaan tulee jopa useampi täysin samanlainen huone. Prototyypin piikkiin menee varmaan sekin, että viholliset syntyvät heti uusiksi, kun edelliselle alueelle palaa takaisin.
Graafisesti peli hivelee silmiä niin kovasti, että ne tekisi mieli kaivaa pois päästä. Hahmot on digitoitu oikeista näyttelijöistä vähän vanhojen Mortal Kombatien malliin ja istutettu sitten piirrettyihin taustoihin. Lopputulos ei ole kovin kaunista katsottavaa. Piirretyt taustat ovat hahmoihin verrattuna kuin toisesta pelistä repäistyjä. Itse Seagal (jota ei tietenkään esitä oikeasti Seagal) on animoitu suht siedettävästi, kun taas viholliset ovat muutaman framen tökkiviä ilmestyksiä. Graafista ulosantia ei hirveästi auta keskeneräisyyden piikkiin menevät bugit, joiden ansiosta pelaaja pystyy kävelemään joskus esim laatikoiden sisään tai seinien läpi.
"Haista tätä!"
Graafista loistoa komppaa musiikkiraita, jossa tiukkaan action-musiikkiin on taattuun ysärityyliin lisätty oletettavasti Seagalin miehisiä ähkintöjä. Ääniefekteissä on vielä enemmän ähkintää, paukuttelua ja lätiseviä lättyjä. Jäin kaipaamaan joitain paskasti samplattuja, huonon Seagal-imitaattorin lausumia one-linereita. Siinä olisi ollut tyyliä.
Suurinta osaa prototyypin kentistä ei voi läpäistä syystä tai toisesta, mutta peliin on onneksi piilotettu vapaa kentän valinta. Kentissä on havaittavissa jonkinlaista teemaa: on varastoa, tehdasta, labraa tai näiden kaikkien yhdistelmää. Juuri kaikkea sellaista mitä pahalta suuryhtiöltä voi odottaakin. Vastaan talsii vartijoita, poliiseja ja aikaisemmin mainittuja tiedemiehiä. Välillä ammuskellaan kummallisia lentäviä robottejakin. Tottakai pahiksilla on semmoisia.
Laavakin taipuu Seagalin edessä.
Nautin Steven Seagal is The Final Optionista hävyttömän paljon ottaen huomioon sen, että peli on todella keskeneräinen. Pelillistä iloa siitä ei juuri saa, mutta jotenkin Seagalin egotrippinä se on varsin kutkuttava. Jos tässä olisi vielä kaksinpeli kuten alkuvalikko lupaa, niin pelissä olisi ainesta kaljoitteluiltojen hitiksi.
Lopuksi vielä lukuvinkki: Nintendo Player -sivustolla on erinomainen historiikki pelin kehityksestä Seagalin näyttelijän haastatteluineen kaikkineen. Jutun tekijä on mm. kaivellut pelin koodin seasta käsikirjoitusta esiin ja se on aikamoisen tykkiä settiä. Artikkelin luettuani pelin peruuntuminen harmittaa vielä enemmän. No, hyvä kalkkuna tämä on keskeneräisenäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti