8-bittiset leffapelit: Schwarzenegger vs. Stallone, Osa I

Muistatteko aikaa, jolloin elokuviin tai muihin lisensseihin perustuvat pelit olivat pääsääntöisesti laadukkaita? En minäkään. Valtaosa lisenssipeleistä on kautta aikojen ollut hirveää kuraa, jonka seasta on pilkistänyt muutama helmi. Nykyään meillä on esimerkiksi Telltalen laadukkaat tarinaseikkailut ja Rocksteadyn hienot Batman-pelit. Ysärillä nautittiin Capcomin hyvistä Disney-peleistä. Mutta sitten se toinen puoli...

Huonoja lisenssipelejä on valtava määrä, joten aihe kaipaa rankkaa rajausta. Tämä kirjoitus käsittelee Nintendo Entertainment Systemille (NES) julkaistuja leffapelejä. Lisärajauksena pistän vastakkain kaksi kasaritoiminnan suurinta ikonia, Arnold Schwarzeneggerin ja Sylvester Stallonen. Arska ja Syltty olivat leffamaailmassa kovia kilpakumppaneita ja molempien herrojen leffoista on tehty lukuisia pelejä. Pelattavat pelit ovat valikoituneet täysin NESin pelilistaa selaamalla.

Pidin pelejä pelatessani ajastinta käynnissä nähdäkseni, kuinka kauan jaksan. Ja koska tässä on kyse huonoudesta, voittaja on aina se surkeampi.

Oletteko valmiina? Ei se mitään, en minäkään.

Total Recall (1990)

Total Recall on peli, jota pelasin lapsena. En koskaan omistanut sitä, mutta lainasin sitä Naapurin Antilta (nimi muutettu). Antti sai Blaster Masterin, minä Total Recallin. Näin jälkikäteen ajateltuna vaihtokauppa ei ollut ihan reilu. Muistan pelistä sen verran, että pääsin siinä aikoinaan kenttään, jossa oli James Bondista pöllitty hatun heittäjä (ihan niin kuin siinä leffassa). Otin tavoitteekseni päästä sinne asti kaikkien näiden vuosien jälkeen.

SPOILERI: Epäonnistuin. Surkeasti.

Alun hieno kuva Arnoldin pikselöidystä naamasta lupaa hyvää, mutta pian selviää, miksi Total Recallilla on erityinen asema jopa kaikkien huonojen lisenssipelien joukossa. Peli on lajityypiltään vähemmän yllättäen perinteinen tasohyppely, jossa jostain syystä vihreäpukuinen Arska hyppii, lyö, ampuu ja kyykkii.

Heti ensiminuuteilla vastaan tulee kaikkea mahdollista: sivukujilta kurkistelevia kääpiöitä, roskapöntöistä ampuvia gangstereita, glory holeista pilkistäviä nyrkkejä sekä ikkunasta pommeja viskova Skeletor. Tiedättehän, kaikkia niitä leffasta tuttuja juttuja.

Tämä kohtaus on varmasti jäänyt kaikkien leffafanien mieleen!

Kohtaan ensimmäisen game overini makuuhuoneessa, missä vastaan tulee villisti hyppivä Sharon Stone. Pöllin Sharonin aseen ja pamautan sen hengiltä samalla lausuen Arnold-aksentilla: ”Considööör thät ö divours!” Samassa oviaukkoon ilmestyy  Michael Ironside ja jyrää minut konekiväärillään. Tiedättehän, niin kuin siinä leffassa.

Toisella yrityksellä pääsen hieman pidemmälle. Selviää, että Sharon pitää tappaa ennen kuin Michael ilmestyy paikalle. Käytännössä matsille jää siis aikaa noin 10 sekuntia. Hienoa pelisuunnittelua. Pilkahduksia siitä oikeasta elokuvasta tarjoaa läpivalaisuputken sisälle sijoittuva pätkä. Se menee vielä helposti, mutta seuraava game over koittaa metrossa. Siellä ketun näköinen koira puree minua jalasta ja sotilas ampuu minut muusiksi. Tiedättehän, niin kuin jne.

 Viimeisen yrityksen loppuhetket.

 Viimeisellä yritykselläni pääsen vielä metrosta seuraavaan kenttään, jossa vastassa on notskeilla istuvia hoboja ja heiluvia piikkiketjuja (tai mitä helvettiä ne nyt olivatkaan). Piikkiketju päähän, game over. Ja peli alusta. Ei helvetissä.

Total Recall on maineensa veroista töhnää. Se viihdyttää hetken absurdilla vihollisgalleriallaan, mutta jatkomahdollisuuden puute tuhoaa mielenkiinnon tehokkaasti. Olisin mielelläni nähnyt hattumiehen, mutta mielenterveys ei kestänyt.

 Never again.

Tätä peliä pelatessani huomasin monesti ajattelevani sitä viatonta lasta, sanotaan häntä nyt vaikka Jori-Petteriksi, joka sai joskus tämän joululahjaksi. Ainoaksi joululahjaksi, koska peli maksoi 499mk ja yksinhuoltaja-äidillä ei todellakaan ollut varaa ostaa mitään muuta (pelikin piti tilata Ellokselta osamaksulla.) Jori laittoi kädet täristen pelin konsoliin. Painoi virtanappia. Näki vilkkuvaa harmaata. Otti pelin pois ja puhalsi kasettiin. Käynnisti uudestaan. Näki pelin.

Ja silloin se iski.

Ajatus siitä, että tätä paskakasaa pitää pelata koko vuosi, koska muita ei tule. Kyyneleet tuntuivat jo silmien takana. Ainoa lohtua tuova ajatus oli se, että naapurin Antti saattaisi jossain vaiheessa lainata Mega Man kakkosta.

Peliaika 22 min 9 sek

Rambo (1987)

 Pssst, tytöt. Rambo on sinkku.

Rambo on minulle peliversiona tuttu ainoastaan Commodore 64:n Rambo 2:n kautta ja siitä on paljon lämpimiä muistoja (joita en halua pilata pelaamalla sitä uudestaan). NESin Rambo ei kerro nimessään, mihin elokuvaan se perustuu, mutta heti alussa käy selväksi, että kakkosen juonella mennään.

Peli on lajityypiltään vähemmän yllättäen perinteinen tasohyppely, jossa jostain syystä punahousuinen yläosaton Syltty hyppii, lyö, ampuu ja kyykkii. Siihen yhtäläisyydet Total Recall-kökkäreen kanssa loppuvatkin. Onneksi.

Rambo yllättää heti alkumetreillä tarjoten jopa vähän juonta ja muuta turhaa. Ensimmäisen viiden minuutin aikana ei edes pääse lyömään ketään! Ensimmäiset hetket vietetään tukikohdassa tehtävään valmistautuen. Lopulta seuraa laskuvarjohyppy syvimpään vietnamilaiseen viidakkoon ja peli lyö perinteisen kuvaston tiskiin:

Oikeasti. Pitääkö kaikissa 8-bittisissä tasoloikissa taistella jotain helvetin käärmeitä ja jättiläishyönteisiä vastaan? Hieman myöhemmin pelissä tulee vastaan myös jättiläishämähäkkejä ja jonkinlaisia lentäviä pääkalloja. En edes jaksa pistää tähän sitä ”ihan niin kuin leffoissa” -vitsiä.

Viidakossa peli osoitttautuu yllättävän kehittyneeksi. Rambo osaa liikkua molempiin suuntiin (wau!) ja lisäksi kentissä on monia osioita, joita voi tutkia haluamassaan järjestyksessä. Rambolla on tukku erilaisia varusteita ja tuhotuista vihollisista kertyy kokemuspisteitä. Välillä tullaan asutuspaikoille, joissa voi keskustella asukkaiden kanssa ja heiltä voi saada tavaroita sekä tehtäviä.

 Kuvasto on revitty suoraan leffasta.

 Kun eräs kyläläinen antoi minulle tehtäväksi löytää kadonnut poikansa ja toinen kyläläinen antoi minulle lampun luolaa varten, niin mieleeni tulivat ystävykset Deja sekä Vu. Kaikki vaikuttaa hirmuisen tutulta. Olenko pelannut tätä joskus?

Hetkinen... epälineaarinen rakenne, ärsyttävät lentävät viholliset, mitättömällä puukolla sohiva päähenkilö, pimeä luola, apua antavat kyläläiset, kokemuspisteet....

Tämähän on Zelda 2: Adventure of Link – The Rambo Edition! Suurin osa pelin ratkaisuista on pöllitty suoraan toisesta Zeldasta. Oikeastaan ainoa asia joka puuttuu, on yläperspektiivistä kuvattu osio. Tekijät ovat valinneet oudon pelin apinoinnin kohteeksi, mutta homma toimii.

 Jopa pelaajan kuolema on kopioitu Zelda 2:sta.

Lopetin pelaamisen pojan pelastamisen jälkeen, koska Rambolla ei selkeästi ole tässä kisassa mitään jakoja. Peli on aivan liian laadukas verrattuna Total Recalliin. Oikeastaan se ei edes kuuluisi tähän blogiin. Joskus arpoessa käy näin.

Peliaika 45 min

Tämä erä meni surkeudessa Arskalle täysin selvästi. Tilanne on siis yksi-nolla, jatketaan matsia muutaman päivän päästä. Pitää vain ensin käydä viinakaupassa. Onneksi kaupasta saa nykyisin lonkeroa.