8-bittinen superkone Nintendo
Entertainment System saapui lapsuuden kotiini talvella 1990. Muistan
edelleen sen illan, kun isoveljeni ja -siskoni hoputtivat minua
läksyjen teossa. Ihmettelin, että mikä niitä vaivaa. Syy selvisi
pian, kun läksyjen jälkeen näin olohuoneen sohvalla lötköttävän
paketin. Vihdoinkin oma Nintendo! Siinä menikin sitten se ilta
rattoisasti! Nimittäin oikeaa kanavaa säätäessä, kun isäni ei
meinannut millään saada Nintendon kuvaa näkymään.
Koneen mukana tuli noihin aikoihin
yhdistelmäkasetti, jossa oli ensimmäinen Super Mario Bros sekä
valopistoolipeli Duck Hunt. Niitä sitten pelailtiin pieni ikuisuus,
koska muihin peleihin ei hirveästi ollut varaa. Silloin tällöin
sain jonkun pelin lainaan kavereilta, mutta sekin oli hankalaa, kun
minulla ei ollut tarjota mitään vaihdossa.
Lopulta koitti se hieno hetki, kun
pääsin ensimmäisen kerran kauppaan valitsemaan aivan uutta peliä.
Tehtävä oli huumaava: minkä minä näistä melkein kymmenestä
pelistä valitsen?! Enhän minä silloin peleistä juuri mitään
tiennyt, joten valinta piti tehdä täysin fiiliksen ja tietysti
kansikuvan perusteella. Yksi kansi pomppasi hyllystä silmille.
Kansipahvit olivat kokonaan kullatut ja keskellä komeili mahtava
miekka. Kun vilkaisin kotelon sisään, niin huomasin, että
pelikasettikin oli kultainen. Tämän on pakko olla paras peli ikinä!
Niinpä kiikutin pelin äidilleni, äitini kiikutti sen
kassalle,maksoi jonkun hirvittävän summan ja todennäköisesti
illalla itki itsensä uneen laskiessaan kuukauden ruokabudjettia.
Niin meidän kotiin tuli Zelda 2:
The Adventure of Link. Heti ensimmäisten peliminuuttien jälkeen oli
selvää, etten älynnyt pelistä mitään. Mihin tässä pitää
mennä? Miksi kuolen koko ajan? Miksi nämä kyläläiset puhuvat
sekavia? Miksi tässä luolassa on pimeää? MIKSI OSTIN TÄMÄN
PELIN? Zelda 2 lähes tuhosi 7-vuotiaan mieleni. Pelasin peliä
valehtelematta vuosia. Vähitellen peli alkoi edetä, kun
Nintendo-lehdestä ja välituntikeskusteluista sai monia hyödyllisiä
vinkkejä. Niin kuitenkin kävi, että läpäisin Zelda 2:n
ensimmäistä ja viimeistä kertaa vasta vuonna 2014, kun otin
projektiksi pelata kaikki Zelda-pelit läpi. Se hanke tyssäsi
Majora's Maskiin, kun innostus hyytyi.
Tästä se alkaa.
Periaatteessa Zelda 2 on rakenteeltaan
samanlainen kuin sarjan ensimmäinen peli. Pelaaja omaksuu sankarin,
Linkin (sama Link kuin ensimmäisessä pelissä), roolin. Prinsessa
Zelda (eri Zelda kuin edellisessä pelissä) pitäisi herättää
ikiunesta ja valtakunta pelastaa. Matkallaan eri maisemien ja
seitsemän palatsin halki Link hankkii erikoiskykyjä ja -esineitä,
jotka auttavat avaamaan maailmassa uusia reittejä. Palatsit
vaikeutuvat koko ajan ja jokaisen lopussa odottaa pelottava
loppupomo. Genren peruskauraa, siis.
Zelda 2 lähtee kuitenkin toteutuksen
osalta ihan eri suuntaan kuin sarjan ensimmäinen peli. Peli jakautuu
kahteen osioon: kartalla liikutaan paikasta toiseen ja silloin
tällöin käytetään jotain esinettä. Kun pelaaja törmää
kylään, palatsiin, luolaan tai vaikkapa satuinnaistaisteluun,
siirrytään sivulta kuvattuun osioon. Nämä muistuttavat
pelattavuudeltaan Metroid-henkisiä klassisia tasohyppelyitä.
Pelissä on myös pieniä roolipelielementtejä kokemuspisteiden
muodossa. Niillä voi parantaa Linkin kolmea eri taitoa (hyökkäys,
terveys, taikuus).
Reilu meininki.
Peruspalikat ovat kunnossa, mutta Nintendo on saanut hyvin mahdutettua pelattavuuteen monta ärsyttävyyttä. Linkin mahtava miekka on pikkuisen minun etusormeani pidempi, joten muutenkin haastava taistelu saa siitä vähän lisävaikeutta. Lisäksi jokaisesta osumasta Link lentää Castlevania-henkisesti metrin taaksepäin. Tästä seuraa satoja kuiluihin tippumisia ja tuhansia luovia kirosanoja.
Pelin vaikeustaso saa nykypelaajat
sairastumaan syöpään. Jokainen kohtaaminen minkä tahansa
perusvihollisen kanssa on lupaus kuolemasta. Ensimmäisissä
palatseissa pelottavat ritarit kilpineen vielä menevät muutaman
kyyneleen voimin, mutta myöhemmin jokainen taistelu muuttuu
tuskaiseksi vääntämiseksi, kun Link pomppii kuin pupujussi ja
sohii voiveitsellään sinne tänne. Onneksi nykyään näitä voi
pelata emulaattorilla ja vapaalla tallennuksella, muuten en olisi
päässyt peliä läpi ikinä.
Oman mausteensa pelin vaikeuteen
tuovat mystiset pulmat ja huono käännös. Yleensä Linkin pitää
ennen jokaista palatsia löytää joku uusi esine tai taika, jotta
hän pääsee seuraavaan määränpäähänsä. Periaatteessa
harhailuun saa suuntaa vierailtavista kylistä, joissa kyläläiset
tarjoavat kryptisiä vinkkejään. Tässä on vain se hauska juttu,
että vinkit ovat surkeasta käsikirjoittamisesta ja/tai surkeasta
käännöstyöstä johtuen vähän liiankin kryptisiä. Muistan
lapsena pyörineeni päivätolkulla samassa paikassa kunnes kerran
vahingossa kyykistyin oikeassa paikassa ja sohaisin miekalla. Oho,
löysin pöydän alta peilin!
Niin minäkin, ystäväni. Niin minäkin.
Myös pelin roolipelipuoli toimii puolivillaisesti. Peli on jo alussa vaikea, mutta se käy vielä vaikeammaksi toisella puoliskolla, kun jokainen vihollinen antaa Linkille turpaan pelkällä pahalla mulkaisulla. Käytännössä eteneminen kannattaa parissa kohdassa vain pysäyttää ja grindata kokemuspisteitä jossain suolla, jotta taistelut sujuvat edes vähän helpommin.
Koko homman kruunaa palatsit. Yleensä
Zelda-pelien huippukohdat liittyvät juuri hienosti suunniteltuihin
luolastoihin, joiden salaisuuksia on jännittävää selvittää.
Zelda 2:n palatsit ovat vain sarja erivärisiä käytäviä. Jotkut
käytävät ovat vaikeita, toiset taas ihan saatanan vaikeita.
Loppupuolella palatsit paisuvat aivan järkyttävän kokoisiksi ja
niissä eksyy koko ajan, koska minkäänlaista karttaa ei tietenkään
ole. Viimeisessä palatsissa homma menee jo aivan naurettavaksi, kun
oikean reitin löytääkseen pitää löytää kaikenmaailman
salaseiniä ja valelattioita. Tätä kirjoittaessakin naamaani nousi
pari näppylää, vaikka edellisestä pelikerrasta on viisi vuotta.
Hrrrrrr.
Kaikesta valittamisesta huolimatta en
silti suostu sanomaan Zelda 2:sta huonoksi peliksi. Ehkä kärsin sen
kohdalla jonkinlaisesta Tukholma-syndroomasta, enkä suostu
myöntämään asioiden todellista luonnetta. Siitä huolimatta
minulla oli jälleen pelin parissa yllättävän hauskaa, kun
pelailin sitä muistini virkistämiseksi pari tuntia. En varmasti
jaksa pelata sitä enää koskaan läpi asti, mutta uskon että
tulevaisuudessakin piipahtelen Zelda 2:n maailmaan silloin tällöin.
Zelda 2 on nykyään ruman
ankanpoikasen maineessa, eikä se varmasti nouse kenenkään
top-listalle sarjan parhaita pelejä pohtiessa. Sanon silti, että
nykyvinkkelistä katsottuna peli on viallinen klassikko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti