1.1.2020

Nintendon oudot kakkoset, osa I: Zelda 2: The Adventure of Link (1987)




8-bittinen superkone Nintendo Entertainment System saapui lapsuuden kotiini talvella 1990. Muistan edelleen sen illan, kun isoveljeni ja -siskoni hoputtivat minua läksyjen teossa. Ihmettelin, että mikä niitä vaivaa. Syy selvisi pian, kun läksyjen jälkeen näin olohuoneen sohvalla lötköttävän paketin. Vihdoinkin oma Nintendo! Siinä menikin sitten se ilta rattoisasti! Nimittäin oikeaa kanavaa säätäessä, kun isäni ei meinannut millään saada Nintendon kuvaa näkymään.

Koneen mukana tuli noihin aikoihin yhdistelmäkasetti, jossa oli ensimmäinen Super Mario Bros sekä valopistoolipeli Duck Hunt. Niitä sitten pelailtiin pieni ikuisuus, koska muihin peleihin ei hirveästi ollut varaa. Silloin tällöin sain jonkun pelin lainaan kavereilta, mutta sekin oli hankalaa, kun minulla ei ollut tarjota mitään vaihdossa.

Lopulta koitti se hieno hetki, kun pääsin ensimmäisen kerran kauppaan valitsemaan aivan uutta peliä. Tehtävä oli huumaava: minkä minä näistä melkein kymmenestä pelistä valitsen?! Enhän minä silloin peleistä juuri mitään tiennyt, joten valinta piti tehdä täysin fiiliksen ja tietysti kansikuvan perusteella. Yksi kansi pomppasi hyllystä silmille. Kansipahvit olivat kokonaan kullatut ja keskellä komeili mahtava miekka. Kun vilkaisin kotelon sisään, niin huomasin, että pelikasettikin oli kultainen. Tämän on pakko olla paras peli ikinä! Niinpä kiikutin pelin äidilleni, äitini kiikutti sen kassalle,maksoi jonkun hirvittävän summan ja todennäköisesti illalla itki itsensä uneen laskiessaan kuukauden ruokabudjettia.

Niin meidän kotiin tuli Zelda 2: The Adventure of Link. Heti ensimmäisten peliminuuttien jälkeen oli selvää, etten älynnyt pelistä mitään. Mihin tässä pitää mennä? Miksi kuolen koko ajan? Miksi nämä kyläläiset puhuvat sekavia? Miksi tässä luolassa on pimeää? MIKSI OSTIN TÄMÄN PELIN? Zelda 2 lähes tuhosi 7-vuotiaan mieleni. Pelasin peliä valehtelematta vuosia. Vähitellen peli alkoi edetä, kun Nintendo-lehdestä ja välituntikeskusteluista sai monia hyödyllisiä vinkkejä. Niin kuitenkin kävi, että läpäisin Zelda 2:n ensimmäistä ja viimeistä kertaa vasta vuonna 2014, kun otin projektiksi pelata kaikki Zelda-pelit läpi. Se hanke tyssäsi Majora's Maskiin, kun innostus hyytyi.

 Tästä se alkaa.

Historiallisesti Zelda-sarjan toinen peli nähdään outolintuna, Nintendon ihmeellisenä harha-askeleena legendaarisessa pelisarjassa. Totuus on kuitenkin se, että pelin ilmestymisen aikoihin Zelda ei edes vielä ollut mikään sarja ja on hyvin todennäköistä, että Nintendolla ei ollut mitään selkeää visiota siitä, mihin suuntaan pelisarjaa pitäisi viedä. Pelisarjan formaatti vakiintui vasta kun sarjan kolmas osa A Link To The Past ilmestyi Super Nintendolle vuonna 1991.
Periaatteessa Zelda 2 on rakenteeltaan samanlainen kuin sarjan ensimmäinen peli. Pelaaja omaksuu sankarin, Linkin (sama Link kuin ensimmäisessä pelissä), roolin. Prinsessa Zelda (eri Zelda kuin edellisessä pelissä) pitäisi herättää ikiunesta ja valtakunta pelastaa. Matkallaan eri maisemien ja seitsemän palatsin halki Link hankkii erikoiskykyjä ja -esineitä, jotka auttavat avaamaan maailmassa uusia reittejä. Palatsit vaikeutuvat koko ajan ja jokaisen lopussa odottaa pelottava loppupomo. Genren peruskauraa, siis.

Zelda 2 lähtee kuitenkin toteutuksen osalta ihan eri suuntaan kuin sarjan ensimmäinen peli. Peli jakautuu kahteen osioon: kartalla liikutaan paikasta toiseen ja silloin tällöin käytetään jotain esinettä. Kun pelaaja törmää kylään, palatsiin, luolaan tai vaikkapa satuinnaistaisteluun, siirrytään sivulta kuvattuun osioon. Nämä muistuttavat pelattavuudeltaan Metroid-henkisiä klassisia tasohyppelyitä. Pelissä on myös pieniä roolipelielementtejä kokemuspisteiden muodossa. Niillä voi parantaa Linkin kolmea eri taitoa (hyökkäys, terveys, taikuus).


Reilu meininki.

Peruspalikat ovat kunnossa, mutta Nintendo on saanut hyvin mahdutettua pelattavuuteen monta ärsyttävyyttä. Linkin mahtava miekka on pikkuisen minun etusormeani pidempi, joten muutenkin haastava taistelu saa siitä vähän lisävaikeutta. Lisäksi jokaisesta osumasta Link lentää Castlevania-henkisesti metrin taaksepäin. Tästä seuraa satoja kuiluihin tippumisia ja tuhansia luovia kirosanoja.

Pelin vaikeustaso saa nykypelaajat sairastumaan syöpään. Jokainen kohtaaminen minkä tahansa perusvihollisen kanssa on lupaus kuolemasta. Ensimmäisissä palatseissa pelottavat ritarit kilpineen vielä menevät muutaman kyyneleen voimin, mutta myöhemmin jokainen taistelu muuttuu tuskaiseksi vääntämiseksi, kun Link pomppii kuin pupujussi ja sohii voiveitsellään sinne tänne. Onneksi nykyään näitä voi pelata emulaattorilla ja vapaalla tallennuksella, muuten en olisi päässyt peliä läpi ikinä.

Oman mausteensa pelin vaikeuteen tuovat mystiset pulmat ja huono käännös. Yleensä Linkin pitää ennen jokaista palatsia löytää joku uusi esine tai taika, jotta hän pääsee seuraavaan määränpäähänsä. Periaatteessa harhailuun saa suuntaa vierailtavista kylistä, joissa kyläläiset tarjoavat kryptisiä vinkkejään. Tässä on vain se hauska juttu, että vinkit ovat surkeasta käsikirjoittamisesta ja/tai surkeasta käännöstyöstä johtuen vähän liiankin kryptisiä. Muistan lapsena pyörineeni päivätolkulla samassa paikassa kunnes kerran vahingossa kyykistyin oikeassa paikassa ja sohaisin miekalla. Oho, löysin pöydän alta peilin!


 Niin minäkin, ystäväni. Niin minäkin.

Myös pelin roolipelipuoli toimii puolivillaisesti. Peli on jo alussa vaikea, mutta se käy vielä vaikeammaksi toisella puoliskolla, kun jokainen vihollinen antaa Linkille turpaan pelkällä pahalla mulkaisulla. Käytännössä eteneminen kannattaa parissa kohdassa vain pysäyttää ja grindata kokemuspisteitä jossain suolla, jotta taistelut sujuvat edes vähän helpommin.

Koko homman kruunaa palatsit. Yleensä Zelda-pelien huippukohdat liittyvät juuri hienosti suunniteltuihin luolastoihin, joiden salaisuuksia on jännittävää selvittää. Zelda 2:n palatsit ovat vain sarja erivärisiä käytäviä. Jotkut käytävät ovat vaikeita, toiset taas ihan saatanan vaikeita. Loppupuolella palatsit paisuvat aivan järkyttävän kokoisiksi ja niissä eksyy koko ajan, koska minkäänlaista karttaa ei tietenkään ole. Viimeisessä palatsissa homma menee jo aivan naurettavaksi, kun oikean reitin löytääkseen pitää löytää kaikenmaailman salaseiniä ja valelattioita. Tätä kirjoittaessakin naamaani nousi pari näppylää, vaikka edellisestä pelikerrasta on viisi vuotta. Hrrrrrr.

Kaikesta valittamisesta huolimatta en silti suostu sanomaan Zelda 2:sta huonoksi peliksi. Ehkä kärsin sen kohdalla jonkinlaisesta Tukholma-syndroomasta, enkä suostu myöntämään asioiden todellista luonnetta. Siitä huolimatta minulla oli jälleen pelin parissa yllättävän hauskaa, kun pelailin sitä muistini virkistämiseksi pari tuntia. En varmasti jaksa pelata sitä enää koskaan läpi asti, mutta uskon että tulevaisuudessakin piipahtelen Zelda 2:n maailmaan silloin tällöin.

Zelda 2 on nykyään ruman ankanpoikasen maineessa, eikä se varmasti nouse kenenkään top-listalle sarjan parhaita pelejä pohtiessa. Sanon silti, että nykyvinkkelistä katsottuna peli on viallinen klassikko.

Remake, kiitos!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti