A Nightmare on Elm Street (1989) – Welcome to video games, bitch!

Olen elämäni aikana fanittanut useita peli-, leffa- ja kirjasarjoja, mutta yksi ensimmäisistä oli varmasti A Nightmare on Elm Street. Ohjaaja Wes Cravenin aivoissa alunperin syntynyt visio lähti jossain vaiheessa ihan lapasesta ja hetkeksi maailma täyttyi Elm Street -aiheisesta kamasta.

Taannoin Cinema ORION teki hienon kulttuuriteon ja näytti valkokankaalla kolme Elm Street -elokuvaa. Kyseessä oli ns. unitrilogia, eli A Nightmare on Elm Street 3: Dream Warriors, A Nightmare on Elm Street 4: The Dream Master sekä A Nightmare on Elm Street 5: The Dream Child. Kaiken hyvän lisäksi paikan päällä oli neljännen elokuvan ohjannut Renny Harlin, joka jakoi nimikirjoituksia vastaili yleisön kysymyksiin. Ilta oli upea ja herätti minun sisäisen Elm Street -fanipoikani jälleen henkiin.

Jos nyt maailmassa on joku, joka ei Elm Streetia tunne, niin toimin tässä hetken Exposition Manina. Sellainenhan löytyy jokaisesta sarjan elokuvastakin. Elm Street -elokuvat pyörivät Freddy Kruegerin, pelottavan lapsimurhaajan, legendan ympärillä. Joskus aikoinaan Krueger murhasi toistakymmentä lasta, ennen kuin hänet saatiin kiinni. Prosessissa meni kuitenkin jotain vikaan ja Freddy päästettiin vapaaksi muotoseikan vuoksi. Vihastuneet ja pelästyneet vanhemmat ottivat oikeuden käsiinsä, väijyttivät Kruegerin kellarissaan ja polttivat tämän kuoliaaksi.

Ensimmäisen Elm Street -elokuvan alussa Freddy on jo kuollut, muttei kuopattu. Joukko nuoria alkaa mystisesti nähdä unia veitsikätisestä palaneesta miehestä ja seuraukset ovat kohtalokkaat. Pian ihmisiä alkaa kuolla mitä oudommilla tavoilla ja paljastuu, että kaiken takana on unissa elävä Freddy Krueger, joka on palannut kostamaan Elm Streetin lasten vanhempien synnit.

Ensimmäinen A Nightmare on Elm Street on helposti eräs kaikkien aikojen tärkeimmistä kauhuelokuvista. Elokuva paineli juuri oikeita pelkonappuloita ja kassakone kilisi ympäri maailman. Käsikirjoittaja-ohjaaja Wes Craven sai innoituksen tarinaan tosimaailman uutisista. Häntä kiehtoi tapaukset, joissa ihmiset olivat kärsineet todella pahoista painajaisista ja lopulta monet olivat jopa kuolleet unissaan. Craven hyödynsi upeasti unen mahdollisuuksia kerronnassaan ja elokuva sai oikeasti pelkäämään nukahtamista.

 

Rennyn pitää vielä harjoitella omaa Freddy-ilmettään.

Ikoniseksi sarjaksi Elm Streetin nosti lopulta itse Freddy Krueger, jota tulkitsi maanisella ilolla näyttelijä Robert Englund. Freddyn ulkonäkö jää väistämättäkin mieleen: punavihreä villapaita, likainen lierihattu, palanut pizzanaama ja tietysti hanska, jossa sormista sojottaa terävät veitset. Hahmon kruunasi Englundin ilkikurinen roolisuoritus, jossa tarkka fyysinen näyttelijäntyö yhdistyy mustaakin mustempaan huumoriin.

Ensimmäisen elokuvan menestyksen jälkeen ryöstöviljely alkoi lähes välittömästi. Virallisesti Elm Street -saagaan valmistui lopulta seitsemän elokuvaa, pari kautta kestänyt todella hämmentävä TV-sarja Freddy's Nightmares sekä sivuosumana vielä erinomainen Freddy vs. Jason. Franchise on tuottanut elokuvateattereissa yli puoli miljardia dollaria. 1980-luvulla Freddy Krueger esiintyi mainoksissa, musiikkivideoissa ja kaikessa muussa mahdollisessa. Freddy ei ollut pelkästään pelottava sarjamurhaaja, hän oli myös rokkitähti. Minullakin oli seinälläni köpöisellä mustavalkotulostimella tulostettu Freddyn kuva, jossa oli hänen nimmarinsa.

Niin, maailma oli joskus hyvin erilainen paikka.

Elm Streetiä yritettiin käynnistellä uudestaan vuonna 2010 löysällä remakella, mutta homma ei lähtenyt kovin hyvin lentoon. Ilmeisesti tälläkin hetkellä Hollywood-koneisto yrittää saada Freddyä jälleen henkiin, mutta en ole asiasta kovin innoissani. Elm Street ja Freddy on myös vahvasti oman aikansa tuote, enkä näe järkeä saman konseptin jatkuvassa lypsämisessä. Ja Elm Street ilman Robert Englundia ei ole Elm Street. Se on korkeintaan vain joku hikinen sivukuja.

Lisäksi Freddy on hien... ai perhana! Pitikö minun puhua siitä pelistäkin?

Unien tasoloikkasoturit

Elokuviin perustuvilla peleillä on paljon historiallista painolastia ja niillä on ansaitustikin huono maine. Lisenssipelien piirissä vielä erityisen huono maine on lelufirma LJN:n julkaisemilla peleillä. LJN ehti olemassa olonsa aikana julkaista aikamoisen kasan surkeita pelin kaltaisia tuotoksia, joista on tullut valittavien tubettajien lempilapsia. LJN:n historiaan voi tutustua tarkemmin vaikkapa tämän Gaming Historianin videon kautta.

LJN ei kehittänyt pelejänsä itse, vaan pisti muut tekemään likaiset työt. Nightmare on Elm Street -leffasarjaan perustuvan pelin NES-konsolille on kehittänyt legendaarinen Rare. Se on yksi vanhimmista edelleen pystyssä olevista pelifirmoista ja sen ansioluettelosta löytyy monta klassikkoa. Lähdin siis tämän lisenssipelin syövereihin keskivertoa kiinnostuneemmalla asenteella.

8-bittinen Elm Street on ajan hengen mukaisesti 2D-tasohyppely. Pelaajan (tai pelaajien) tehtävä on saattaa Freddy Krueger lopullisesti haudan lepoon. Pitkin Elm Streetiä on siroiteltu Freddyn luita, jotka pitää kaikki kerätä talteen ja lopuksi tuhota ne uunissa, jotta Krueger tajuaisi vihdoinkin pysyä poissa teinien unista. Juonen lähtökohta on siis tavallaan samanlainen, kuin kolmannessa Elm Street -elokuvassa.

 

Elm Street hereillä...

 

...ja unessa.

 

Itse Elm Street toimii pelissä eräänlaisena overworldina, josta siirrytään kentästä toiseen. Jokaisessa kentässä pitää kerätä tietty määrä luita, jonka jälkeen tie loppupomolle aukeaa. Loppupomot ovat erilaisia Freddy-variaatioita. Visuaalisesta suunnittelusta tulee se olo, että pelin tekijät ovat peräti joskus katsoneetkin jonkun Elm Street -elokuvan.

Peli on napannut yllättävän paljon elementtejä elokuvista itse pelimekaniikkaan. Perinteisen hp-mittarin sijaan pelaajilla on unimittari, joka tyhjenee hitaasti. Kun mittari painuu nollaan, pelihahmo nukahtaa ja joutuu Freddyn hallitsemaan unimaailmaan. Unessa kenttädesign pysyy samana, mutta viholliset muuttuvat astetta kauheammiksi. Unimittaria saa kasvatettua poimimalla kahvikuppeja ja unesta taas pääsee pois, kun löytää jostain wanhan kunnon mankan. Aika näppäriä ideoita.

Unen puolella pelaajan on myös mahdollista omaksua erilaisia supervoimia, kuten karatea ja puukon heittoa. Tämäkin elementti on selvästi poimittu elokuvasarjan kolmannesta osasta. Unessa ei kuitenkaan voi pysyä loputtomasti, vaan jossain vaiheessa itse pääpaha saapuu paikalle. Kun unimaailmassa on hengaillut tarpeeksi pitkään, muuttuu taustamusiikki elokuvista tutuksi ”one, two, Freddy's coming for you” -luritukseksi. Lopulta päädytään kaksintaisteluun Freddyn kanssa. Ilmeisesti tästäkin on mahdollista selvitä takaisin elävien kirjoihin, mutta pizzanaama teki minusta aina soulfoodia.

 

Jumppamiehellä ei ole mahdollisuuksia Freddy-setää vastaan.

Täytyy sanoa, että Elm Streetin peliversio pääsi yllättämään. Ei se mitään suurta pelitaidetta ole, mutta oman aikakautensa lisenssipeliksi se on suorastaan huippulaadukas. Peli onnistuu olemaan riittävän uskollinen esikuvalleen, vaikka onkin pohjimmiltaan melko perinteinen tasoloikka. Peli on myös vaikeustasoltaan suht armollinen ja kestoltaan lyhyt, joten sen pelaili aivan mielellään läpi.

Sääli, että Elm Street -lisenssi ei taida tällä hetkellä olla mitään kuuminta valuuttaa. Ajatelkaa, miten hienon pelin aiheesta saisi nykyteknologialla. Avoimen maailman toimintaseikkailu, jossa päivisin valmistaudutaan, kerätään liittolaisia ja hankitaan tietoa Kruegerista. Iltaisin taistellaan unta vastaan ja lopulta kohdataan Freddy houreisissa unimaailmoissa. Tai miten olisi Sims-henkinen strategiapeli, jossa pelaaja pitäisi huolta kaikista Elm Streetin nuorista? Kaikkia ei voisi mitenkään pitää hereillä ja uhrauksia olisi pakko tehdä. Aijai, omistaisinpa minä Elm Streetin oikeudet. Tai olisipa minulla edes alkeellista osaamista pelinteossa.

Lopuksi vielä katsomissuositus. Elm Street -sarjasta on tehty erinomainen dokkari nimeltään Never Sleep Again: The Elm Street Legacy. Dokumentti on perinpohjaisuudessaan ihan omaa luokkaansa ja se kannattaa katsoa, vaikkei elokuvia fanittaisikaan.

Lapsuuden vuokravirheet: Cliffhanger (SNES)

Videovuokraamot olivat lama-ajan lapsen kulttuurisivistyksen kulmakivi. Minut kasvattivat paikallisen vuokraamon videohyllyt, jotka pursuivat Chuck Norrisia, Van Dammea, Wes Cravenia, John Carpenteria sun muita mestareita. Kun elokuvista ja niiden laadusta ei tiedetty mitään, valinta tehtiin joko kansikuvan tai kaverin suosituksen perusteella. Ja kaikki leffat olivat tietysti ihan parhaita, silloinkin kun ne olivat paskoja. Kiitän lapsuuteni videovuokraamoja siitä, että minulla on nykyään oikeastaan täydellinen leffamaku.

Vuokraamoista sai myös konsolipelejä ja se olikin kavereiden lisäksi se tärkein pelien lähde. Yksinhuoltajan kolmannelle lapselle ei todellakaan osteltu omia pelejä kuin korkeintaan kerran vuodessa ja jos se sattui olemaan surkea, niin siinä sitä sitten oltiin. Pelasin NES:n Werewolf-pökälettä vuosia ihan vain sen takia, että se nyt tuli ostettua. Herään vieläkin silloin tällöin omaan huutooni, kun tuo kauheus tunkee uniini.

Pelien vuokraaminen muuttui itselleni vielä tärkeämmäksi, kun konsolisukupolvi vaihtui 8-bittisestä uuteen uljaaseen 16-bittiseen aikaan. En koskaan saanut omakseni upeaa Super Nintendoa. Siksi tungin aina jonkun kaverin luokse kylään pelaamaan sitä. Olin varmaan saatanan rasittava. Silloin tällöin jos minulla sattui olemaan vähän rahaa, vuokrasin itselleni SNESin viikonlopuksi. Pelin valitseminen oli tietysti aivan hirveää hommaa. Sen jälkeen kun Zeldat, Mariot, Metroidit ja Donkey Kongit oli pelattu, piti alkaa ottamaan hyppyjä tuntemattomaan. Aina ne eivät onnistuneet ja sitten pelattiin koko viikonloppu jotain kauheaa kalkkunaa.

Tämä kirjoitus hakee innoituksensa noista muistoista.

Kun aloin muistella vuokraamiani pelejä, ensimmäiseksi mieleeni pulpahti SNES-versio Renny Harlinin elokuvaan perustuvasta Cliffhangerista. Sen NES-version parissa kärsin blogini alkutaipaleella ja se on edelleenkin yksi huonoimpia koskaan pelaamiani pelejä. Muistikuvani 16-bittisestä Cliffhangerista on se, etten varmaan päässyt edes pelin ensimmäistä kenttää läpi yhden viikonlopun aikana. Niinpä lähdin tähän urakkaan sillä asenteella, että nyt minä perkeleeni kesytän.

Cliffhanger on Malibu Interactiven kehittämä Double Dragon -klooni. Pääasiassa pelaaminen koostuu vasemmalta oikealle kävelystä ja vihollisten lyömisestä ja potkimisesta. Välillä kävellään myös oikealta vasemmalle tai kiivetään ylös vuorenseinämää, jotta peli muistuttaisi edes vähän elokuvaa. Mukana on myös kenttä kentältä lisääntyvä määrä tasohyppelyä, joka toimii juuri niin huonosti kuin voi odottaa.

 

Syltty on niin kova jätkä, että heiluttaa veistä mielensä voimalla.

Peli yrittää kovasti olla uskollinen elokuvalle, jossa Sylvester Stallonen esittämä vuorikiipeilijä Gabe joutuu avustamaan rahasalkkunsa menettänyttä rosvojoukkoa. Alussa juonta alustetaan suht hyvin tehdyillä alkukuvilla, mutta tietysti heti pelaamisen alkaessa leffa vedetään pöntöstä alas. Jo ensimmäisen viiden minuutin aikana Stallonen näköinen pikseliukko lahtaa enemmän väkeä kuin koko elokuvassa esiintyi. Nyrkkien ja jalkojen lisäksi vihollisilta voi poimia kättä pidempää, kuten veitsen tai konepistoolin. Yleensä tämän tyyppisissä peleissä pelaaja menettää lisäaseen heti osuman saatuaan, mutta ei tässä. Niinpä pelasin lähen koko pelin puukkoa heiluttaen, koska se oli lähes kaikissa tilanteissa aivan ylivoimainen.

Noin kymmenen minuutin pelaamisen jälkeen olin sitä mieltä, että eihän tämä nyt niin paha ollutkaan. Ensimmäinen kiipeilyosio oli suht ärsyttävä ja kontrollit tuntuivat tönköiltä, mutta ihan kivuttomasti pelailu kuitenkin sujui. Sitten tuli lumivyöry ja lapsuuden traumat tulvivat mieleeni.

Ensimmäisen kentän lopussa pelaajan pitää paeta päälle puskevaa lumivyöryä. Matkalla pitää väistellä kiviä, puita ja muita esteitä. Pienikin kosketus lumeen aiheuttaa välittömän kuoleman ja koko kohtaus pitää tietysti pelata kerralla loppuun. Jos pelaajan elämät loppuvat, koko vyöryä edeltänyt kenttä pitää pelata alusta asti. Vaikka muistikuvani ovat hatarat, olen melko varma, että pelaamiseni tyssäsi lapsena juuri tähän kohtaan. Kontrollit hankaavat jatkuvasti vastaan. Milloin Gabe kompuroi hänen varpaansa hipaistessa kiveä, milloin taas lakkaa vain huvikseen juoksemasta ja hautautuu lumeen. En epäröinyt hetkeäkään savescummata kohtaa mahdollisimman nopeasti ohi. Siitäs sait, paska Cliffhanger!

  Kun hätä yllättää kesken hypyn.

Lumivyöry oli kuitenkin vain alkusoittoa pelisuunnittelijoiden masinoimalle kidutuskampanjalle. Seuraavassa kentässä tasohyppelyn määrä lisääntyy merkittävästi. Luonnollisesti mestarikiipeilijä ei osaa uida, joten pientenkin vesilätäkköjen yli pitää hyppiä. Jos edes varvas erehtyy reunalle, niin seuraa koominen heilumisanimaatio ja lähes varma kuolema. Koska tönköt kontrollit eivät luo riittävästi haastetta, on menoa piristetty sillä, että pelaajan pitää hyppiä vedessä liikkuvien tukkien päälle. Ensimmäiset seitsemänsataa hyppyä päätyivät lammikkoon, kunnes sain tekniikan opeteltua.

Ja hauskuus ei lopu. Seuraava haaste on Helvetin Tippukiviluola, jossa Gaben täytyy hyppiä rotkojen yli, väistellä tippuvia kiviä ja kaiken hyvän lisäksi vastaan lentää vihaisia lepakkolaumoja, jotka murhaavat kivasti kesken hypyn. Kun kolmentuhannen kuoleman jälkeen pääsen luolasta ulos, alkaa lepakkovyöry. Se on niin kuin lumivyöry, mutta paskempi. Syltty juoksee lepakkoja karkuun, hyppii esteiden ja rotkojen yli ja rukoilee pääsevänsä tästä paskasta pelistä pois.

Veitsimiehet ovat varmistamassa, ettei tasohyppely muutu liian kivaksi.

Kun olin loputtomien kuolemien ja äänekkään kiroilun jälkeen lopulta selättänyt lepakkovyöryn, olin aivan varma, ettei mikään enää pysäytä läpipeluutani. Toisin kuitenkin kävi. Kirjaimellinen seinä nousi pystyyn seuraavassa kentässä, jossa kiivetään koko ajan ylös ja välillä pysähdytään mättämään taas uusi vihollislauma. Kentässä vastaan tulee jokainen pelissä kohdattu vihollistyyppi, joten se on todennäköisesti todella lähellä loppuhuipennusta. Muutaman yrityksen jälkeen jätin kuitenkin leikin kesken. Peli oli uuvuttanut minut totaalisesti. Well played, Cliffhanger. Well played.

Mitä tästä jäi käteen? Ainakin sellainen ajatus, että yksi lapsuuteni viikonloppu silloin joskus vuonna 1995 tai jotain on ollut aivan helvetin ankea. Sain kuitenkin nyt jonkun kauan pinnan alla kuplineen trauman käsiteltyä ja tämän pökäleen pariin minun ei tarvitse palata enää ikinä.

 

Hetki ennen kuolemaa.