Vuosi sitten aloitin matkani huonojen pelien maailmaan pelaamalla Sierran pahamaineista FMV-kauhuseikkailua, Phantasmagoriaa. Kokemus oli kaikin puolin kauhea ja juuri sopiva aloitus blogille. Ja mikäs sen parempi tapa juhlistaa synttäreitä, kuin ottaa käsittelyyn jatko-osa?
Phantasmagoria: A Puzzle Of Flesh ilmestyi vuosi ensimmäisen pelin jälkeen. Sierran perustaja Roberta Williams luovutti käsikirjoitusvaltikan Lorelei Shannonille ja hän antoi palaa. Toinen Phantasmagoria ei liity mitenkään ensimmäiseen, vaan on oma itsenäinen tarinansa (tosin bongasin yhden viittauksen ykkösen päähenkilöön). Sierralla oli suunnitelmissa kehittää Phantasmagoriasta Twilight Zonen kaltainen kauhu-antologia, jossa jokainen osa kertoo oman itsenäisen tarinansa. Puzzle Of Fleshin huono menestys teki lopun niistä suunnitelmista.
Lihapuzzle kertoo Curtis Craigista, silmälasipäisestä hiljaisesta nörtistä, joka on töissä mystisessä WynTech -lääkefirmassa. Jostain syystä Curtisin mielenterveys on viime aikoina rakoillut ja hän on ollut myös taannoin traumatisoivassa "hoidossa" mielisairaalassa. Todellisuudessa Curtin pitää kiinni tavallaan-tyttöystävä Jocilyn, olen-kiimainen-ja-haluan-olla-sinun-tyttöystäväsi Therese sekä olen-sun-paras-kaveri-mut-oikeasti-haluan-panna-sua Trevor. Kyllä, jostain syystä Curtis on hyvin suosittu varsinkin petirintamalla, vaikka käyttäytyy jatkuvasti kuin harhainen hullu.
Makuuhuoneelle tulee pelin aikana paljon käyttöä.
Pelin alussa Curtisin mielenterveys alkaa jälleen rakoilla ja hän alkaa epäillä itseään. Ilmeisesti WynTechillä puuhataan jotain hämäräperäistä ja kun Curtisin vihaama työkaveri murhataan järkyttävällä tavalla, kohdistuvat poliisin epäilyt luonnollisesti työpaikan outoon hyypiöön. Onko Curtis oikeasti murhaaja? Pääseekö hän salaliiton ytimeen? Kenet hän valitsee rakastajakseen? How much is the fish? Miksi pelaan taas tällaista peliä?
Pelinä toinen Phantasmagoria on täsmälleen samanlainen kuin ykkönenkin. Periaatteessa kyseessä on siis klassinen point & click -seikkailu, jossa pelaaja ratkoo ongelmia, keskustelee hahmojen kanssa ja edistää juonta sillä tavalla. Käytännössä vaihtoehdot ovat äärimmäisen rajoitettuja ja pelaajan tehtäväksi jää lähinnä arvailla, missä järjestyksessä eri juttuja pitää klikkailla.
Edes keskusteluissa puheenaihetta ei saa valita, vaan pelaaja vain klikkailee keskustelukumppania niin monta kertaa, ettei mitään sanottavaa enää ole. Tästä syntyy myös runsaasti tahatonta komiikkaa. Esimerkki: Curtis menee juttelemaan kaverilleen Trevorille, joka tekee töitä viereisessä toimistokopperossa. Ensin pelaaja klikkaa Trevorin koppia, sen jälkeen paikallaan istuvaa Trevoria. Käynnistyy videoklippi, jossa on joku keskustelun pätkä. Videotekniikan vuoksi tekijät ovat pyrkineet säilyttämään jatkuvuuden aloittamalla jokaisen klipin samalla tavalla. Niinpä jokaisen keskustelun alussa Curtis ilmestyy nurkan takaa, kävelee Trevorin luokse, keskustelee ja poistuu. Jos pelaaja käy useamman keskustelun peräkkäin, Curtis ravaa jatkuvasti edestakaisin kuin mikäkin vieteriukko. Mitä pahaa on perinteisessä monivalintadialogissa? Hahmot istuvat alas ja sitten pelaaja valitsee listasta kysymykset. Helppoa.
Perinteisesti seikkailupeleissä on aivonystyröitä mukavasti kutkuttavia pulmia, mutta Puzzle of Flesh vetää tässäkin edeltäjänsä kanssa samaa linjaa. Pelin lopussa on yksi vaativampi (ja tarpeettoman epäselvä) puzzle, muuten ongelmat ovat joko raivostuttavan typeriä tai niitä ei vain ole. Jo klassikoksi on muodostunut heti pelin alussa oleva kohta, jossa Curtis etsii kadonnutta lompakkoaan. Lompakko löytyy sohvan alta, mutta jostain syystä Curtis ei osaa siirtää sohvaa tai kurkottaa kädellä sohvan alle. Mutta ei hätää, ratkaisu on hämmentävän looginen: Curtisin täytyy kaivaa lemmikkirottansa häkistä ja antaa sen noutaa lompakko!
On pelissä ihan hyviäkin osuuksia. Curtis tekee hommia tietokoneella, joten monet pelin ongelmista ratkaistaan sillä. Sähköpostiin kilahtelee Trevorin vitsien ja Jocilynin rakkauskirjeiden lisäksi kierjoutuneita viestejä mm Curtisin kuolleelta äidiltä. Lisäksi ruudulla välähtelee välillä sattumanvaraisia sanoja, mikä saa pelaajan ihan oikeastikin siristelemään välillä silmiään ja kyseenalaistamaan näkemänsä. Ihan näppärä kikka.
Pahin ongelma itse pelissä on se, että välillä pelaajalla ei ole mitään hajua, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Niinpä aina kun jumi iskee, pitää vain kiertää kaikki paikat läpi ja klikata kaikkea mahdollista. Seikkailupelaamista pahimmillaan. Kyllästyin jo kakkosluvussa arvailemaan pelintekijöiden aivoituksia ja otin läpipeluuohjeen vierelle. Kokemus muuttui heti paremmaksi, kun pääsin nauttimaan pelin tarinasta täysin rinnoin.
Terapeutille pitää käydä avautumassa tasaisin väliajoin.
Ja tarinassa Puzzle of Flesh loistaa. Siis ei se hyvä ole, mutta äärimmäisen viihdyttävä. Ensinnäkin videoiden toteutus on ottanut ykkösosasta aimo harppauksen eteenpäin. Tällä kertaa blue screenit on hylätty lähes kokonaan ja suurin osa kohtauksista on kuvattu oikeissa lavasteissa. Niinpä peli ei näytä enää käsittämättömältä Neil Breen -elokuvalta vaan enemmänkin sellaiselta perinteiseltä suoraan VHS:lle -leffalta, joita vuokraamot olivat ysärillä pullollaan. Näyttelijät ovat pääosin hyviä (siis "hyviä") ja dialogi yrittää kovasti olla nokkelaa, siinä kuitenkaan onnistumatta.
Perjantaisin Curtis rentoutuu.
Jos ensimmäisestä Phantasmagoriaa pelatessa tuli sellainen fiilis, että tässä nyt yritetään väkisin tehdä tosi raffia ja järkyttävää matskua, niin jatko-osassa tuo tunnelma vain korostuu. Ihmisiä murhataan niittaamalla, moukarilla, sähköllä, kuristamalla ja kaikkien näiden yhdistelmillä. Panemista on ruudulla vähintään puolen tunnin välein, ettei kenelläkään unohtuisi, että nyt ollaan aikuisen tarinan äärellä. Lisäksi Curtisin toinen potentiaalinen tyttöystävä harrastaa tietysti S&M -hommia, joten siitä saadaan paljon kivaa kuvastoa. Kaikki äärimmäisyydet lähinnä naurattavat ja pitävät tunnelman sopivan hilpeänä. Jos pelistä katsoisi vain pelkät videopätkät ilman pelaamista, siitä saisi ihan hyvän kaljoitteluleffan.
Ensimmäinen Phantasmagoria säästi parhaat paukkunsa viimeiseen lukuun, toinen jakaa herkkua tasaisemmin. Vaikka juonessa ei pelin puolivälin tienoilla tapahdu juuri mitään, pidetään pelaajan mielenkiinto yllä Curtisin erilaisilla hallusinaatioilla ja sekoiluilla. Esimerkiksi Curtisin kotona kannattaa käydä tasaisin väliajoin klikkailemassa peiliä sekä rotan häkkiä. Peilistä voi tuijottaa kirvesmurhaaja ja rotta saattaa jutella mukavia. Pelissä on koko ajan sopivan häiriintynyt tunnelma. Juoni lähtee lopussa aivan lapasesta, kun kuvioihin yhdistyy Curtisin lapsuuden traumat, toisesta ulottuvuudesta tulevat alienit ja heidän todelliset tarkoitusperänsä.
Minä pelin pelaamisen jälkeen.
Kun lopputekstit vyöryvät ruudulle, niin olo on tyydyttynyt. Itse peli oli aivan hirveä ja sitä ei tehnyt yhtään mieli pelata, mutta tarina pitää otteessaan hienosti ja se on juuri sopivan camp ollakseen viihdyttävä. En suosittele peliä pelattavaksi, mutta Youtubesta löytyy varmasti hyviä koosteita, joiden avulla pelin juonesta pääsee nauttimaan ilman pelaamisen taakkaa.
Lopuksi haluan kiittää kaikkia blogini lukijoita kuluneesta vuodesta. Teitä on ollut yllättävän paljon. Otan mielelläni vastaan ideoita huonoista peleistä, joita minun kannattaisi pelata. Tulevana vuonna aion käsitellä blogissani myös enemmän klassikkopelejä, koska välillä on vaan pakko päästä pois kuravellistä.
Oikein hyvää uutta vuotta kaikille. Lahjaksi teille annan A Puzzle of Fleshin upean lopputekstibiisin. Olkaa hyvät:
