Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sierra. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sierra. Näytä kaikki tekstit

1.1.2019

Phantasmagoria: A Puzzle Of Flesh (1996) - Hyvä huono jatko-osa



Vuosi sitten aloitin matkani huonojen pelien maailmaan pelaamalla Sierran pahamaineista FMV-kauhuseikkailua, Phantasmagoriaa. Kokemus oli kaikin puolin kauhea ja juuri sopiva aloitus blogille. Ja mikäs sen parempi tapa juhlistaa synttäreitä, kuin ottaa käsittelyyn jatko-osa?

Phantasmagoria: A Puzzle Of Flesh ilmestyi vuosi ensimmäisen pelin jälkeen. Sierran perustaja Roberta Williams luovutti käsikirjoitusvaltikan Lorelei Shannonille ja hän antoi palaa. Toinen Phantasmagoria ei liity mitenkään ensimmäiseen, vaan on oma itsenäinen tarinansa (tosin bongasin yhden viittauksen ykkösen päähenkilöön). Sierralla oli suunnitelmissa kehittää Phantasmagoriasta Twilight Zonen kaltainen kauhu-antologia, jossa jokainen osa kertoo oman itsenäisen tarinansa. Puzzle Of Fleshin huono menestys teki lopun niistä suunnitelmista.

Lihapuzzle kertoo Curtis Craigista, silmälasipäisestä hiljaisesta nörtistä, joka on töissä mystisessä WynTech -lääkefirmassa. Jostain syystä Curtisin mielenterveys on viime aikoina rakoillut ja hän on ollut myös taannoin traumatisoivassa "hoidossa" mielisairaalassa. Todellisuudessa Curtin pitää kiinni tavallaan-tyttöystävä Jocilyn, olen-kiimainen-ja-haluan-olla-sinun-tyttöystäväsi Therese sekä olen-sun-paras-kaveri-mut-oikeasti-haluan-panna-sua Trevor. Kyllä, jostain syystä Curtis on hyvin suosittu varsinkin petirintamalla, vaikka käyttäytyy jatkuvasti kuin harhainen hullu.


Makuuhuoneelle tulee pelin aikana paljon käyttöä.

Pelin alussa Curtisin mielenterveys alkaa jälleen rakoilla ja hän alkaa epäillä itseään. Ilmeisesti WynTechillä puuhataan jotain hämäräperäistä ja kun Curtisin vihaama työkaveri murhataan järkyttävällä tavalla, kohdistuvat poliisin epäilyt luonnollisesti työpaikan outoon hyypiöön. Onko Curtis oikeasti murhaaja? Pääseekö hän salaliiton ytimeen? Kenet hän valitsee rakastajakseen? How much is the fish? Miksi pelaan taas tällaista peliä?

Pelinä toinen Phantasmagoria on täsmälleen samanlainen kuin ykkönenkin. Periaatteessa kyseessä on siis klassinen point & click -seikkailu, jossa pelaaja ratkoo ongelmia, keskustelee hahmojen kanssa ja edistää juonta sillä tavalla. Käytännössä vaihtoehdot ovat äärimmäisen rajoitettuja ja pelaajan tehtäväksi jää lähinnä arvailla, missä järjestyksessä eri juttuja pitää klikkailla.

Edes keskusteluissa puheenaihetta ei saa valita, vaan pelaaja vain klikkailee keskustelukumppania niin monta kertaa, ettei mitään sanottavaa enää ole. Tästä syntyy myös runsaasti tahatonta komiikkaa. Esimerkki: Curtis menee juttelemaan kaverilleen Trevorille, joka tekee töitä viereisessä toimistokopperossa. Ensin pelaaja klikkaa Trevorin koppia, sen jälkeen paikallaan istuvaa Trevoria. Käynnistyy videoklippi, jossa on joku keskustelun pätkä. Videotekniikan vuoksi tekijät ovat pyrkineet säilyttämään jatkuvuuden aloittamalla jokaisen klipin samalla tavalla. Niinpä jokaisen keskustelun alussa Curtis ilmestyy nurkan takaa, kävelee Trevorin luokse, keskustelee ja poistuu. Jos pelaaja käy useamman keskustelun peräkkäin, Curtis ravaa jatkuvasti edestakaisin kuin mikäkin vieteriukko. Mitä pahaa on perinteisessä monivalintadialogissa? Hahmot istuvat alas ja sitten pelaaja valitsee listasta kysymykset. Helppoa.

Perinteisesti seikkailupeleissä on aivonystyröitä mukavasti kutkuttavia pulmia, mutta Puzzle of Flesh vetää tässäkin edeltäjänsä kanssa samaa linjaa. Pelin lopussa on yksi vaativampi (ja tarpeettoman epäselvä) puzzle, muuten ongelmat ovat joko raivostuttavan typeriä tai niitä ei vain ole. Jo klassikoksi on muodostunut heti pelin alussa oleva kohta, jossa Curtis etsii kadonnutta lompakkoaan. Lompakko löytyy sohvan alta, mutta jostain syystä Curtis ei osaa siirtää sohvaa tai kurkottaa kädellä sohvan alle. Mutta ei hätää, ratkaisu on hämmentävän looginen: Curtisin täytyy kaivaa lemmikkirottansa häkistä ja antaa sen noutaa lompakko!



On pelissä ihan hyviäkin osuuksia. Curtis tekee hommia tietokoneella, joten monet pelin ongelmista ratkaistaan sillä. Sähköpostiin kilahtelee Trevorin vitsien ja Jocilynin rakkauskirjeiden lisäksi kierjoutuneita viestejä mm Curtisin kuolleelta äidiltä. Lisäksi ruudulla välähtelee välillä sattumanvaraisia sanoja, mikä saa pelaajan ihan oikeastikin siristelemään välillä silmiään ja kyseenalaistamaan näkemänsä. Ihan näppärä kikka.

Pahin ongelma itse pelissä on se, että välillä pelaajalla ei ole mitään hajua, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Niinpä aina kun jumi iskee, pitää vain kiertää kaikki paikat läpi ja klikata kaikkea mahdollista. Seikkailupelaamista pahimmillaan. Kyllästyin jo kakkosluvussa arvailemaan pelintekijöiden aivoituksia ja otin läpipeluuohjeen vierelle. Kokemus muuttui heti paremmaksi, kun pääsin nauttimaan pelin tarinasta täysin rinnoin.


Terapeutille pitää käydä avautumassa tasaisin väliajoin.

Ja tarinassa Puzzle of Flesh loistaa. Siis ei se hyvä ole, mutta äärimmäisen viihdyttävä. Ensinnäkin videoiden toteutus on ottanut ykkösosasta aimo harppauksen eteenpäin. Tällä kertaa blue screenit on hylätty lähes kokonaan ja suurin osa kohtauksista on kuvattu oikeissa lavasteissa. Niinpä peli ei näytä enää käsittämättömältä Neil Breen -elokuvalta vaan enemmänkin sellaiselta perinteiseltä suoraan VHS:lle -leffalta, joita vuokraamot olivat ysärillä pullollaan. Näyttelijät ovat pääosin hyviä (siis "hyviä") ja dialogi yrittää kovasti olla nokkelaa, siinä kuitenkaan onnistumatta.


Perjantaisin Curtis rentoutuu.

Jos ensimmäisestä Phantasmagoriaa pelatessa tuli sellainen fiilis, että tässä nyt yritetään väkisin tehdä tosi raffia ja järkyttävää matskua, niin jatko-osassa tuo tunnelma vain korostuu. Ihmisiä murhataan niittaamalla, moukarilla, sähköllä, kuristamalla ja kaikkien näiden yhdistelmillä. Panemista on ruudulla vähintään puolen tunnin välein, ettei kenelläkään unohtuisi, että nyt ollaan aikuisen tarinan äärellä. Lisäksi Curtisin toinen potentiaalinen tyttöystävä harrastaa tietysti S&M -hommia, joten siitä saadaan paljon kivaa kuvastoa. Kaikki äärimmäisyydet lähinnä naurattavat ja pitävät tunnelman sopivan hilpeänä. Jos pelistä katsoisi vain pelkät videopätkät ilman pelaamista, siitä saisi ihan hyvän kaljoitteluleffan.

Ensimmäinen Phantasmagoria säästi parhaat paukkunsa viimeiseen lukuun, toinen jakaa herkkua tasaisemmin. Vaikka juonessa ei pelin puolivälin tienoilla tapahdu juuri mitään, pidetään pelaajan mielenkiinto yllä Curtisin erilaisilla hallusinaatioilla ja sekoiluilla. Esimerkiksi Curtisin kotona kannattaa käydä tasaisin väliajoin klikkailemassa peiliä sekä rotan häkkiä. Peilistä voi tuijottaa kirvesmurhaaja ja rotta saattaa jutella mukavia. Pelissä on koko ajan sopivan häiriintynyt tunnelma. Juoni lähtee lopussa aivan lapasesta, kun kuvioihin yhdistyy Curtisin lapsuuden traumat, toisesta ulottuvuudesta tulevat alienit ja heidän todelliset tarkoitusperänsä.


Minä pelin pelaamisen jälkeen.

Kun lopputekstit vyöryvät ruudulle, niin olo on tyydyttynyt. Itse peli oli aivan hirveä ja sitä ei tehnyt yhtään mieli pelata, mutta tarina pitää otteessaan hienosti ja se on juuri sopivan camp ollakseen viihdyttävä. En suosittele peliä pelattavaksi, mutta Youtubesta löytyy varmasti hyviä koosteita, joiden avulla pelin juonesta pääsee nauttimaan ilman pelaamisen taakkaa.

Lopuksi haluan kiittää kaikkia blogini lukijoita kuluneesta vuodesta. Teitä on ollut yllättävän paljon. Otan mielelläni vastaan ideoita huonoista peleistä, joita minun kannattaisi pelata. Tulevana vuonna aion käsitellä blogissani myös enemmän klassikkopelejä, koska välillä on vaan pakko päästä pois kuravellistä.

Oikein hyvää uutta vuotta kaikille. Lahjaksi teille annan A Puzzle of Fleshin upean lopputekstibiisin. Olkaa hyvät:




1.1.2018

Phantasmagoria (1995) - pelattava painajainen



1990-luvun puolivälissä CD-ROM-formaatti oli lyönyt itsensä läpi ja kaikki halusivat tehdä pelejä, jotka hyödynsivät massiivista tallennustilan kasvua. Syntyi pieni ajanjakso, jolloin markkinoille puski iso läjä full motion video (FMV) -tekniikalla toteutettuja videopelejä. Käytännössä FMV-pelit olivat useimmiten ennakkoon kuvattua videokuvaa, jossa pelaajat saivat silloin tällöin minimaalisesti vaikuttaa pelin tapahtumiin.

Monet 1990-luvulla kasvaneet pelaajat eivät muistele FMV-pelejä kovin lämpimästi ja ihan hyvästä syystä. Suurin osa noista tuotoksista on nykysilmin (ja oli jo silloin joskus) ihan hirveää ryönää. Kökköyttä korostaa vielä se, että aikansa huipputeknologia näyttää nykyisin siltä, kuin joku olisi viskannut lautasellisen kaurapuuroa näytölle ja sitten muotoillut siitä grafiikkaa. Minun sydämessäni on ollut aina pehmeä kohta FMV-peleille, varsinkin niille harvoille oikeasti hyville kuten Access Softwaren Tex Murphy-sarja, Sierran Gabriel Knight 2 sekä X-Files: The Game.

Legendaarinen seikkailupelifirman Sierra hurahti ysärillä videokuraan oikein tosissaan. Kauhuseikkailu Phantasmagoria oli aikansa huipputuote. Se myi yli miljoona kappaletta ja varmasti innosti Sierraa entistä enemmän FMV-töhnän pariin. Minulla peli jäi aikoinaan välistä, koska en julkaisun aikoihin omistanut peli-PC:tä. Nyt peli on maannut jo vuosia Steam-kirjastossani, joten se saa kunnian aloittaa bloggaajan urani.

Kirjoitus sisältää tukun spoilereita, joten lue omalla vastuulla. Tai oikeastaan, lue joka tapauksessa. On se hauskempaa kuin tämän pelaaminen.



Näyttelijät istuvat saumattomasti piirrettyihin taustoihin.



Stephen King Presents

Kirjailija Adrienne Delaney on keskinkertaisesta Stephen King-romaanista karannut henkilö, joka muuttaa miehensä Donin ja kissansa kanssa jättimäiseen kartanoon Uudessa Englannissa. Pian selviääkin, että kartano on aikoinaan kuulunut kuuluisalle taikurille Zoltan "Carno" Carnovaschille, jonka lukuisat vaimot kuolivat hyvin hämärissä olosuhteissa. Lopulta taikuri itsekin kohtasi väkivaltaisen lopun. Kartanoa tutkiessaan Adrienne vapauttaa vahingossa jonkinlaisen pahan hengen, eikä kommelluksilta vältytä. Jokainen voi itse arvata, mitä Donille seuraavaksi tapahtuu. Ja kissalle.

Jokainen, joka on nähnyt elämässään enemmän kuin kaksi kauhuleffaa, voi helposti päätellä miten Phantasmagorian juoni etenee. Itse pelaaminen on myös tuttua huttua. Phantasmagoria on äärimmäisen yksinkertainen point & click -seikkailu, jossa pelaajan tehtäväksi jää lähinnä kliksutella asioita ruudulla ja katsoa, mitä Adrienne nyt tekee/ei tee. Esineitä voi kerätä ja niitä voi kokeilla käyttää, mutta siinäpä se. Pelin aikana tuli vastaan ehkä kaksi hieman ajattelua vaativaa pulmaa.

Kaikki keskustelut muiden henkilöiden kanssa on valmiiksi purkitettu, eikä pelaaja saa edes valita puheenaihetta. Käytännössä Phantasmagoria on siis vähän niin kuin Telltalen nykyiset tarinavetoiset seikkailupelit, mutta ilman hyvää käsikirjoitusta ja monivalintadialogia.

Pelin käsikirjoittaja Roberta Williams on seikkailupelien pioneeri ja legenda, mutta tässä tapauksessa hän on saanut aikaiseksi vain kasan genren pahimpia kliseitä. Lisäksi seikkailupeliformaatti takaa sen, että seitsemään lukuun jaettu tarina etenee h i t a a s t i. Kaikesta paistaa läpi se, että satumaisista King's Quest-seikkailuista tutuksi tullut Williams on yrittänyt toden teolla siirtyä aikuisten aiheiden pariin ja homma on mennyt naurettavaksi yliyrittämiseksi.

Kökköyden ystävänä odotan tietysti FMV-peleiltä eniten huiman huonoa näyttelijäntyötä. Tämä(kin) osasto osoittautui pettymykseksi. Suurin osa suorituksista on huonoa keskitasoa, joista ei irtoa edes viihdearvoa. Käsikirjoituksen ja näyttelijäntyön selkein valopilkku on limainen kiinteistönvälittäjä, joka polttaa sikaria, juo viinaa, tytöttelee päähenkilöä heti ensitapaamisella ja... öööö... ilmeisesti kutittelee naispuoleisia asiakkaitaan? Kaikki kiinteistövälittäjään liittyvät kohtaukset ovat puhdasta kultaa.

"Miten olisi pieni polvien kutittelu ennen kauppoja?"

Olin jo tuomitsemassa Phantasmagorian vain tylsäksi ja kököksi ysäripeliksi, kunnes se tapahtui. Pelin seitsemäs ja viimeinen luku.

Aijai.

Aijaijai.

Pelinä loppuhuipennus on juuri siitä pahinta paskaa, jossa pelaajan tehtävä on lähinnä arvata, mitä pelintekijä haluaa pelaajan seuraavaksi klikkaavan. Väärä klikkaus johtaa lähes poikkeuksetta julmaan ja veriseen kuolemaan, mikä on ensin tietysti viihdyttävää, mutta alkaa puuduttaa kahdenkymmenen toiston jälkeen. Lisäksi lopussa on jurakautista pelisuunnittelua, jonka ansiosta yksi unohtunut esine saattaa johtaa siihen, että pelaaja joutuu pelaamaan koko luvun alusta uudestaan. Aaaaargh.

Mutta se sisältö... voi veljet, mitä herkkua.

Yhtäkkiä eteeni aukeni aivan mahtavia visioita. Kun taloa riivaava demoni ottaa lopullisesti Donin valtaansa, koko peli nousee täysin uusiin sfääreihin. Adrienne pakenee mielipuolisesti hihittelevää Donia läpi kartanon. Matkalla on kaikkea mahdollista. Verta! Ruumiita! Paskasti näyttelevä Don! Irti leikattuja mummon päänahkoja! Dramaattinen hissikohtaus, jossa Adrienne joutuu hyppäämään n. 30 sentin surmanhypyn! Kidutuslaitteita! Äärimmäisen paskasti näyttelevä Don!





Viimeinen luku suoltaa hirvittävällä tempolla silmille aivan käsittämätöntä hienoutta. Pelatessani oikein tunsin, kuinka silmäni lävähtivät kunnolla auki ja selkäni suoristui. Lisäksi aloin hihittelemään mielipuolisesti Donin malliin. Nautin siis koko kehollani ja mielelläni.

Lopulta, kun monen käänteen jälkeen Don makaa verisenä mössönä lattialla, lyö peli vielä viimeisen valttikortin pöytään:


Demoni. VIHREÄ PASKA-CGI-DEMONI! TÄMÄ PELI ON PARAS! PARAS!

Kun viimeinkin rähjääntynyt Adrienne kävelee ankean näköisenä pois kartanosta, on olo jollain tavalla tyydyttynyt. Kirsikkana kakkakakun päällä on upea Lopputekstibiisi.

Pelinä Phantasmagoria on liian tylsä, jotta sitä oikeasti voisi jollekin suositella, mutta upea loppuhuipennus pelastaa paljon. Jos haluaa kokea pelin parhaat hetket, niin suosittelen katsomaan Youtube-koosteen pelin viimeisestä luvusta. Sillä säästyy itse pelaamiselta ja voi keskittyä olennaiseen.


 "Paska reissu, mutta tulipahan tehtyä."