Kauheimmat joulupelit: Daze Before Christmas, Santa Claus Saves The Earth & Elf Bowling

Joulu on hienoa aikaa. Silloin kuunnellaan joululauluja, syödään pipareita, juodaan liian vahvaa glögiä sekä katsotaan klassisia jouluelokuvia kuten Die Hard, Gremlins ja Isäni on Turbomies. Pelien osalta omistan yleensä joulun ajan laadukkaille klassikkojulkaisulle.

Tämä postaus ei käsittele niitä.

Lemmingsien jouluversion lisäksi minulla ei ollut oikein mitään käsitystä joulupeleistä, joten laitoin hakukoneen laulamaan. Hakutulosten suosta valikoitui kolme kökkärettä.

Daze Before Christmas

Ho-ho-ho o-ou! Paha lumiukko on varastanut kaikki lahjat, kidnapannut tontut ja ollut muutenkin ilkeä paskiainen. Joulupukilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin lähteä ajojahtiin. This christmas Santa is coming... to kick your Ass! (Jos jotakin mainosfirmaa kiinnostaa palkata minut sloganien kirjoittajaksi, niin ottakaa ihmeessä yhteyttä!)

Daze Before Christmas julkaistiin Sega Mega Drivelle ja Super Nintendolle. Sen takaa löytyy norjalainen Funcom, joka tuli myöhemmin tunnetuksi mm. Anarchy Online -mörpistä ja The Longest Journey -seikkailupeleistä. Yhtiön tuorein tuotos on Conan Exiles, varsin hyvin menestynyt moninpeli Conan Barbaarin maailmassa. Daze Before Christmas oli Funcomin ensimmäisiä pelejä.

 

"Do you wanna kill a snowmaaaan?"

 Daze on ajan hengen mukaisesti melko perinteinen 2D-tasoloikka. Joulupukki loikkii, poimii lahjapaketteja ja ampuu vihollisia ilmeisesti taikuudella. Taikuus muuttaa pahat pingviinit, rotat sun muut lahjapaketeiksi, jotka pukki kerää tietysti talteen. Toisista paketeista pelastetaan pukin apureita. Silloin tällöin kaavaa rikotaan yksinkertaisilla lentelykentillä, joissa pukin reki viilettää taivaalla ja tiputtelee lahjapaketteja savupiippuihin.

Pelin omaperäisin koukku on se, että kahvia juomalla (kahviaddikti ei hyväksy tällaista kahvivastaisuutta) pukki muuttuu pahaksi kaksoisolennoksi, Anti-Clausiksi. Paha Pukki hakkaa vihollisia lahjasäkillä jo kuolematon. Käytännössä kyseessä on siis vinkeällä graafisella efektillä varustettu Super Marion tähti. Anti-Pukilla paukuttaminen on kyllä ihan hauskaa, sille olisi voinut omistaa kokonaisia kenttiäkin.

 

Anti-Clausilla on isot säkit.

Graafinen on toteutus on SNES-standardeilla ihan ok ja kontrollit toimivat kuten pitääkin. Ääniraitaa koostuu muutamista ääniefekteistä sekä tutuista ärsyttävistä joululauluista, joita on tulkittu hieman uusiksi. Näin tasohyppelyveteraanille vaikeustaso on ainakin ensimmäisen kymmenen kentän perusteella sieltä helpommasta päästä. Tosin 7-vuotias poikani, joka pelaa sujuvasti Metroideja ja Zeldoja ei meinannut päästä viidettä kenttää pidemmälle. Nuoriso on pilalla.

Jo ensimmäisen kymmenen minuutin aikana minulle kävi selväksi, että Daze Before Christmas on ihan väärä peli tähän blogiin. Se ei ole varsinaisesti hyvä, muttei tarpeeksi huonokaan, jotta siitä saisi sellaisia kiksejä. Tällaisia keskinkertaisia loikintoja on 16-bittisille koneille kasapäin.

Ensimmäinen peli oli siis pieni huti, mutta en luovu toivosta. Pakkohan joulupeleistä on kunnon ryönääkin löytyä!

Santa Claus Saves The Earth

No niin, nyt lähtee! Joulupäivään on enää yksi yö ja lapset odottavat jo innoissaan Pukkia ja lahjoja. Pahuuden pahimmassa pahapaikassa elävä keiju (tai velho tai mikä helvetti se nyt onkaan) nimeltään Nilam ei kuitenkaan tykkää, kun lapsilla on kivaa. Niinpä hän vangitsee Joulupukin taikamaailmaan. Buhahaha! Siitäs saitte, senkin lapset! Pelaajan tehtävä on ohjastaa Pukki ulos taikamaailmasta.

Santa Claus Saves The Earth on liettualaisen Ivolgamuksen kehittämä tasohyppelypeli. Se julkaistiin alunperin ensimmäiselle PlayStationille ja portattiin yleisön pyynnöistä huolimatta myöhemmin Game Boy Advancelle. Minä testasin GBA-versiota, koska sain sen käsiini helpommin. Videoiden perusteella versiot eroavat lähinnä audiovisuaaliselta totetutukseltaan, joka on GBA-versiossa Pleikkaria köpöisempää. Tämä tietysti sopii minulle vallan mainiosti.

 

Kaunista.

Jo ensi minuuteilta lähtien on selvää, ettei nyt olla tekemisissä minkään laatuteoksen kanssa. Peli näyttää suoraan sanoen aivan hirveältä oksennukselta ja välitön ensireaktio on huutaa ja laittaa peli äkkiä kiinni. Kun sitä sitten vihdoin uskaltautuu pelaamaan, niin peruskuvio on nähty minuutissa. Pukki etsii vaihtelevan kokoisista kentistä avaimia, joiden avulla hän pääsee seuraavaan kenttään. Muutaman kentän välein taistellaan myös eeppisiä pomoja vastaan. Siinäpä se.

Keskinkertaisesta ryönästä Santa Claus Saves the Earth (tai muodikkaasti lyhentäen SCSTE) erottuu riemukkaalla toteutuksellaan. Taikamaailma on todellakin nimensä mukainen nimittäin jo ensimmäisissä kentissä seikkaillaan mm. luolassa (jonka seinällä on kaappikelloja ja pelletauluja), jonkinlaisessa tehtaassa (jonka ikkunasta näkyy... ööö... pyramidit) sekä viidakossa. Logiikkaa on turha hakea yhtään mistään.

Myös vastaan tulevat viholliset ovat aivan mahtavia. Ensimmäisessä kentässä hakataan luolamiehiä, toisessa nähdään jo gangstereita! En tiedä kuka on vastuussa vihollisten suunnittelusta ja piirtämisestä, mutta hänelle pitäisi ehdottomasti antaa mitalli. Tai kymmenen. Kaikki oliot ovat niin käsittämättömän typerän näköisiä pallinaamoja, että niistä tulee väkisinkin hyvälle tuulelle. Suosikkini on sininen ”lintu”, joka aiheutti ensinäkemisellä ”VOI HYVÄ LUOJA MIKÄ TUO ON” -reaktion. Jos silmiänsä oikein siristää, niin siitä mössökasasta voi ehkä erottaa... jotain. Näitä upeita luomuksia joulupukki hakkaa säkillään. Lisäksi maastosta voi kerätä heiteltäviä lumipalloja (joita ilmeisesti säilytetään tennispallotuubissa), omenoita tai karkkeja. Täytyy myöntää, että Magnum .44 olisi piristänyt menoa kummasti.

 

Valitsen "end."

Peli ansaitsee myös erityismaininnan kertakaikkisen upeasta musiikista. Jokainen biisi on selkeästi suunniteltu kirurgimaisella tarkkuudella kiduttamaan kuuntelijansa tärykalvoja niin pahasti, että psykoosi on koko ajan nurkan takana. Erityismaininta menee toisen kentän taustabiisille, joka kuulostaa siltä, kuin jonkun kissa kävelisi syntikan yli. Tämä on taidetta. Taidetta! KUUNNELKAA VAIKKA ITSE!!!111

Suosittelen Santa Claus Saves The Earthia varauksettomasti kaveriporukan peli-illan piristäjäksi. Sen kaverina on hyvä nauttia pullollinen vaikkapa Jallua. Ho ho houuu!

Elf Bowling (1 & 2)

Elf Bowling on peli, jossa Joulupukki keilaa tonttuja kumoon. Siinäpä se. Kiitos, hyvää yötä!

Yllä oleva kuvaus olisi oikeasti ihan riittävä, mutta peli ansaitsee enemmänkin. Elf Bowling aloitti elämänsä vuonna 1998 kiertävänä sähköpostina. Joskus muinoin oli aika, jolloin ihmiset oikeasti lähettelivät toisilleen pikkupelejä sähköpostilla ja niistä saatiin sitten paljon iloa ja/tai surua työpäivään. Nykyään tietoturva-asiantuntijat saisivat moisesta toiminnasta vähintään sydänkohtauksen.

Tonttukeilailu on siitä mielenkiintoinen tuote, ettei sen alunperinkään pitänyt olla muuta kuin mainos sen kehittäneelle firmalle, Nvisionille. Firma keksi näppärän markkinointitaktiikan ja laski Elf Bowlingin tietoverkon vapaille vesille. Peli levisi sähköpostin välityksellä nopeammin kuin tuhkarokko Pohjanmaalla. Tätä tonttuilua on oikeasti pelanneet miljoonat ihmiset. Yhtä aikaa Elf Bowlingin kanssa levisi huhu, että peli sisältää jonkinlaisen viruksen tai vakoiluohjelman. Nämä huhut osottautuivat myöhemmin perättömiksi.

Tähän päivään mennessä Elf Bowlingia on julkaistu ainakin seitsemän (7!) osaa ja lisäksi siitä on tehty elokuva. Ihan oikeasti. Löysin alkuperäisen pelin EXE-tiedoston netin syövereistä, mutten kovasta säädöstä huolimatta saanut sitä toimimaan koneellani. Niinpä katsastin pelin (epävirallisen) GBA-version, jossa on bonuksena mukana myös Elf Bowling 2.

 

Ho ho ho, eat that!

Elf Bowlingin ensimmäinen osa on todellakin vain Joulupukki keilaamassa tonttuja. Palloa heitetään kymmenen kiekkaa ja sitten katsotaan pisteet, siinä se. Menoa maustetaan tonttujen höpinöillä (”Is that all the balls you've got?”) ja hassuilla graafisilla jipoilla. Yhdessä vaiheessa keiloja nosteleva kone repi vahingossa yhdeltä tontulta pään irti. Täytyy myöntää, että naurahdin.

Pelimekaanisesti liikutaan äärimmäisen simppeleillä vesillä. Ruudun alareunassa liikkuu mittari ja pelaajan tarkoitus on painaa nappia oikeaan aikaan, jotta pallo lähtee parhaaseen mahdolliseen suuntaan. Pelissä on yksi sweet spot, johon osumalla saa aina täyskaadon. Muita kikkoja en pelistä parinkymmenen minuutin testaamisella löytänyt ja olisin yllättynyt, jos sellaisia olisi.

Jatko-osa muuttaa konseptia enemmän helvetillisen curlingin suuntaan. Pukki kilpailee Dingle-nimisen hepun kanssa ja heittelee tonttuja kolmen erän verran. Tontut ovat pukeutuneet vain alushousuihin, jotka toimivat ritsoina, joilla tontut ammutaan radalle. Tietysti. Pelin voittaa se, joka on saanut enemmän tonttuja paremmille pistepaikoille. Jos natiaisen viskaa liian kovaa, se lentää suoraan hain kitaan. Liian hidas heitto taas jää muuten vaan ilman pisteitä. Vihollisen tonttuja voi myös töniä omalla vuorollaan radalta pois, jos oikein tuuri käy.

 

Tonttujen oikeuksien puolesta!

Molemmat Tonttukeilailut viihdyttivät toteutuksellaan muutamia minuutteja, ennen kuin mielen valtasi tylsyys. Tonttujen tietty anarkia on kyllä hauskaa ja siitä saisi paljon enemmänkin irti. Ehkä jatko-osat vievät hommaa pidemmälle, mutten todellakaan ala niitä testaamaan. Rajansa kaikella.

Lopuksi lukuvinkki: Medium.comista löytyy erinomainen artikkeli ensimmäisen Elf Bowlingin historiasta. Sen lukeminen oli paljon hauskempaa kuin itse pelin pelaaminen.

Klassikkonurkka: System Shock 2 (1999)

Pelkän ryönän pelaaminen uuvuttaa, joten tämän kirjoituksen myötä aloitan juttusarjan, jossa käsittelen omia suosikkipelejäni.

Harva pelifirma herättää wanhoissa PC-pelaajissa yhtä paljon lämpimiä nostalgisia tunteita, kuin Looking Glass Studios. Vuonna 1990 perustettu studio tuli tunnetuksi siitä, että se teki noin kymmenen vuoden ajan pelaajien rakastamia pelejä, joista vain harvat kohosivat myyntilistoilla kovin korkealle. Looking Glassin ansioluettelosta löytyy kasa digitaalisen pelien kovimpia klassikoita kuten Ultima Underworldit 1 & 2, Thiefit 1 & 2, sekä tietysti System Shock -sarja.

Vuonna 1994 ilmestynyt ensimmäinen System Shock oli luomassa genreä, joka nykyisin tunnetaan nimellä immersive sim. Käytännössä termi tarkoittaa yleensä pelejä, jotka sekoittavat pelimekaaniikoissaan ensimmäisen persoonan toimintaa ja roolipelielementtejä.  Immersiivisissä simuissa pelaajalle tarjotaan yleensä monta tapaa lähestyä jotakin tiettyä ongelmaa (esim. lukitun oven voi avata avaimella, hakkeroimalla, räjäyttämällä tai sen voi vaikka kokonaan kiertää). Peliympäristöt eivät ole vain kulisseja, vaan lähes kaikkea voi nostella, siirrellä, käyttää ja niin pois päin.

System Shock sijoittui autioituneelle Citadel-avaruusasemalle, jossa yksinäinen muistinsa menettänyt hakkeri yritti selvittää mikä katastrofi asemalla oli tapahtunut. Samalla tutustuttiin nyt jo ikoniseksi muodostuneeseen videopelipahikseen, hulluksi tulleeseen tekoäly SHODANiin. Nykyisin System Shockin perintöä ovat jatkaneet näkyvimmin Deus Ex -sarja sekä ranskalaisen Arkane Studiosin monet pelit. Arkanen suht tuore Prey voisi pienillä kosmeettisilla ja käsikirjoituksellisilla muutoksilla muuttua helposti System Shock kolmoseksi. Myös System Shock kakkosesta osavastuussa olleen Irrational Gamesin BioShock -sarja lainasi paljon elementtejä Systemeistä, vaikka kulkivatkin enemmän valtavirtaräiskinnän suuntaan. System Shockille on tulossa myös ihan oikeaa jatkoa, joukkorahoitettuna, joskus.

Heti alkuun täytyy myöntää, että Looking Glassin suurista klassikoista minulla on edelleen pelaamatta sekä Ultima Underworldit, että ensimmäinen System Shock. Kaikkia olen kokeillut vähän alusta, mutta sekavan oloiset käyttöliittymät ovat lannistaneet yritykset alkumetreille. System Shock 2 sen sijaan ilmestyi juuri sellaiseen aikaan, että minullakin oli kotona ihan pelikelpoinen PC ja rakastuminen tapahtui heti ensisilmäyksellä.

System Shock 2 alkaa 42 vuotta ensimmäisen osan tapahtumien jälkeen. Ihmiskunnan ensimmäinen ylivalonnopeusalus Von Braun aloittaa neitsytmatkansa ja pelaaja astuu alukselle sotilaan roolissa. Pelin alkaessa kaikki on mennyt genren konventioiden mukaan, eli ihan päin helvettiä. Pelaaja herää muistinsa menettäneenä ja keho täynnä outoja implantteja. Von Braunin käytävillä vaeltelee möriseviä avaruuszombeja ja tuntematon tohtorisnainen antaa ohjeita korvanappiin. Pelaajalla ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin napata jakoavain kouraan ja alkaa selvittää, mistä tässä kaikessa on kysymys.

 Tervetuloa Von Braunille!

Peli yhdistelee näppärästi roolipelielementtejä perinteiseen 3D-räiskintään. Nykyään jokaisessa kolmen pennin toimintaseikkailussa ja räiskinnässä on hahmon taitopuita sun muita, mutta ysärin lopussa tällaiset systeemit olivat harvassa. System Shock 2:n hahmonluontikin on naitettu hienosti osaksi juonta: Alussa pelaaja astuu palvelukseen ja valitsee erikoistumisensa (merijalkaväki, laivasto tai scifimaagiset OSA-agentit). Tämän jälkeen suoritetaan neljän vuoden asepalvelus pelaajan valitsemalla tavalla. Käytännössä näin määritetään pelaajan aloituskyvyt ja sitten hypätäänkin suoraan peliin.

Kerronnallisesti System Shock 2 on riisuttu kaikesta turhasta. Juonta ei kuljeteta välivideoilla, eikä pelimekaaniikoita opeteta pitkitetyillä tutoriaaleilla. Von Braunin ja sitä suojelevan Rickenbackerin miehistö on suurimmaksi osaksi joko kuollut tai muuttunut hirviöksi, joten perinteistä dialogia ei pelissä nähdä. Sen sijaan tarinaa kuljetetaan sieltä täältä löytyvien äänilogien muodossa. Jo ensimmäinen System Shock esitteli tämän kerrontatekniikan, jota genren pelit käyttävät vielä nykyäänkin.

Vuorovaikutuksen puutteesta huolimatta aluksen miehistö herää logien kautta yllättävän vahvasti henkiin ja ympäristöt kertovat myös oman osansa ihmisten tarinoista. Kun löytää juuri tappamaltaan hybridimuukalaiselta audiologin, joka kertoo sen viime hetkistä ihmisenä, saa tavallinen videopelitappo aivan uuden tason. Pelin juoni aukeaa kutkuttavasti hiljalleen ja mukana on ainakin yksi jo klassikoksi muodostunut käänne. Vaikka peli on jo vanha, en silti halua spoilata kokemusta, jos tätä nyt sattuu joku SS-neitsyt lukemaan. Sen verran voinen kuitenkin sanoa, että avaruusolioiden lisäksi kuvioihin liittyy myös ykkösosan SHODAN. Se esiintyy jo pelin kansikuvassa, joten spoileri ei ole hirveän iso.

 

Pelin juonta kuljetetaan eteenpäin audiologeilla. 

Pelasin juuri ennen tätä suht tuoreen Preyn ja sen runsaaseen rönsyilyyn verrattuna System Shock 2 edustaa hyvin tiivistettyä toteutusta. Pääasiassa peli etenee melko suoraviivaisesti aluksen kannelta toiselle, muutamalla käänteellä höystettynä. Puolivälin paikkeilla homma avautuu vähän enemmän ja tavoitteita saa suorittaa haluamassaan järjestyksessä. Pelialueet eivät kuitenkaan missään vaiheessa paisu liian isoiksi. Kaikkia nurkkia ei tarvitse nuohota, mutta paikkojen tutkiminen kannattaa, koska ammuksia, parannustarvikkeita ja muita tavaroita on jatkuvasti liian vähän. Pelissä on pitkään hyvä survival-meininki, vaikka vaikeustaso laskeekin sitä mukaa, kun hahmoa oppii kehittämään omalle pelityylille sopivaksi.

Peli pyrkii tarjoamaan lähes kaikkiin asioihin useampia eri ratkaisumalleja. Esimerkiksi valvontakamerat ja vartiotykit voi ampua, hakkeroida tai vaikkapa ohittaa näkymättömyyden avulla. Hahmosysteemi pakottaa tekemään valintoja alusta asti. Jo pelkän rynnäkkökiväärin käyttö vaatii isoja satsauksia asetaitoon. Eikä asetta voi edes käyttää, jos kykypisteitä ei ole tarpeeksi. Neljä vuotta sotilaskoulutuksessa viettänyt eliittisotilas ei tiedä, miten rynkyllä ammutaan ennen kuin asetaito päivitetään kyberneettisillä moduleilla tasolle kuusi. Lisäksi aseet tietysti kuluvat (modaamattomassa versiossa todella nopeasti) käytössä, joten huolto- ja korjauskykyihinkin on hyvä pistää pari pistettä. Kokemattomalle pelaajalle pisteiden sijoittaminen saattaa olla hankalaa, kun ei oikein tiedä mitä edessä odottaa. Kaikenlaisilla hahmoilla kuitenkin pärjää, jos ei ihan tuhlaile kaikkia resursseja miten sattuu.

 

Hakkerointi hoidetaan yksinkertaisella minipelillä.

System Shock 2 tykittää pitkälle aivan täyttä höyryä, mutta loppumetreillä taso valitettavasti laskee. Kun juoni kuljettaa pelaajan kohti mystisen muukalaisrodun limaista ydintä (ns. Peräsuoliseikkailu 2114), muuttuu pelaaminen pakonomaiseksi vääntämiseksi tylsässä ympäristössä. Rakenteellisesti mieleen tulee legendaarinen Half-Life, jonka taso myöskin laski heti, kun peli siirtyi muukalaisten kotimaailmaan. Onneksi tämä osio on melko lyhyt ja pelin tunnelma pysyy kuitenkin yllä kenttien tylsyydestä huolimatta.

Visuaalisesti peli näytti vanhahtaneelta jo ilmestyessään. Pelin käyttämä Dark Engine hallitsee valon ja varjot ihan hyvin ja autio Von Braun on tunnelmallinen. Sen sijaan ihmiset näyttävät  kauniisti sanottuna kulmikkailta pökkelöiltä. Niitä nähdään pelissä enimmäkseen kuolleena, joten ongelma on aika pieni. Epämuodostuneisiin avaruusolioihin pieni pökkelömäisyys sopii ihan hyvin. Innokkaat fanit ovat vuosien varrella tehtailleet peliin monenlaisia grafiikkapäivityksiä, mutta pelasin tämän kierroksen autenttisuuden vuoksi ihan alkuperäisillä asetuksilla.

Äänipuoli toimii edelleen mallikkaasti. Musiikki on sekoitus kauhutunnelmointia ja yllättävän sykkivää konebiittiä. Yhdistelmä toimii, vaikka aluksi jumputus tuntuu oudolta valinnalta. Musiikkia käytetään kuitenkin säästeliäästi ja välillä edetään pitkiä pätkiä kuunnellen vain aseman ääniä. Jo nuorena monia paskat housuissa -hetkiä aiheuttaneet hirviöiden "We seek, WE SEEK" -tyyppiset mörinät luovat tehokkaasti tunnelmaa. Oma suosikkini on ällöttävä Cyborg Midwife, joka käytävillä harhaillessaan latelee suustaan konemaisesti kyseenalaisia lastenhoitovinkkejä. C3PO-henkiset ylikohteliaat palvelurobotit herättävät päälle rynniessään sekä hilpeyttä että kauhua.

 

Avaruuden HopLopissa pääsee kiipeilemään jänniin paikkoihin.

System Shock 2 on peli, jonka pelaan läpi yleensä ainakin kerran vuodessa. Se on kuin vanha suosikkileffa, jonka pariin voi aina palata, jos ei jaksa aloittaa mitään uutta. Peli on kiistatta klassikko ja kuuluu peliharrastajan yleissivistykseen. System Shock 2:n kaikki osa-alueet eivät suinkaan ole täydellisiä. Räiskintä tuntuu tönköltä, hakkerointi toistaa itseään ja tiuhaan uudelleen syntyvät viholliset alkavat jossain vaiheessa rassaamaan. Nämä ovat kuitenkin ihan pikkujuttuja, kun kokonaisuus toimii niin mielettömän hyvin.

Kaikesta pelillisestä hienoudestaan huolimatta System Shock 2:n ytimen muodostaa kiehtova tarina ja tiukka tunnelma. Kun harhailee pitkin Von Braunin autioita käytäviä taskussaan kolme hajonnutta asetta ja kädessä pelkkä hikinen jakoavain, on pelko ihan käsin kosketeltavaa. Samalla aluksen seonnut tekoäly Xerxes paasaa rauhallisella virkamiesäänellään lihan iloista ja jostain kaukaa kuuluu seonneiden laboratorioapinoiden vaikerrusta. Yhtäkkiä selän takaa kuuluu aukeavan oven ääni ja heti perään tuskaisa "I'm... SORRYYYYY" -huuto. Seuraavaksi kuuluu haulikon laukaus ja pelaajan huuto. Ja tällaisia pieniä tarinoita peli on pullollaan.

Ai että. Kiitos, Looking Glass!