9.8.2018

Inva-taxi & Separila - suomalaista teinihuumoria ysäriltä




Blogissa on ollut viime kuukausina hiljaista. Syy on oikeastaan aika masentava, sillä se pieni minulle suotu peliaika on mennyt puhtaasti laadukkaiden teosten parissa. Nyt kun kesäloma on jo ohi, on aika palata jälleen tarpomaan tutussa töhnäsuossa. Mutta töiden tekemisen lisäksi pelaan myös huonoja pelejä.

Ja mikäs sen parempi tapa palata bloggauksen pariin kuin ottaa käsittelyyn todelliset Suomi-pelien klassikot!


 "VÄÄRÄ BAIGGA!"

1990-luvun alkupuolella jokaisesta peli-PC:ssä löytyi ainakin Leisure Suit Larry (porvareilla remake) ja Doom (shareware-versio). Lisäksi siellä c:\pelit -kansiosta löytyi todennäköisesti kansio "inva" ja sen sisältä todellinen Suomi-pelien kulttiklassikko Inva-Taxi.

Ennen kuin suomalaisella peliteollisuudella oli Remedy, Rovio ja SuperCell, sillä oli Åkesoft. Tämän mystisyyden verhoon kietoutuneen pelifirman tekijöitä ei vieläkään tunneta ja ehkä se on heidän itsenstä kannalta ihan hyvä. Åkesoft julkaisi 1990-luvun puolivälissä muutaman vuoden aikana kourallisen erilaisia huumoripainotteisia (tai noh, "huumori") pelejä (tai noh, "pelejä").

Åkesoftin kuuluisin tuotos on Inva-taxi. Monet suomalaiset teinit ovat viettäneet nuoruudessaan monia hillittömän hauskoja hetkiä pelin parissa. Inva-taxin pelaaminen nykyisten some-kohujen ja kärkkään julkisen keskustelun aikana tuntuu jotenkin erityisen irvokkaalta. On mielenkiintoista ajatella, että minäkin oikeasti joskus nauroin tälle pelille. Nauran minä toki nytkin, mutta naurussa on huomattavasti epäuskoisempi "ei jumalauta" -sävy.

Åkesoft kuoli yhtä nopeasti kuin syntyikin. Pelintekijät veivät huumorinsa liian pitkälle Bepa Quest -pelissä, jonka lopussa ruudulle läväytettiin koulukiusatun lapsen puhelinnumero. Paska lensi tuulettimeen ja Åkesoft siirtyi oikeussalin kautta historiaan. Kiusaamissävytteinen henki leijuu Inva-taxinkin yllä, mutta se menee varmasti tekijöiden teiniyden piikkiin.



Pelinä Inva-taxi on äärimmäisen yksinkertainen. Pelaaja toimii inva-taxin kuskina, jonka tarkoituksena on kuskata asiakkaat heidän haluamiinsa paikkoihin. Peliruutuna toimii kartta, josta sitten kliksutellaan eri paikkoja asiakkaiden toiveiden mukaan. Jos määränpää osuu oikein, tilille kilahtaa rahaa. Jos klikkaa väärin, menettää emälän. Kolmen emälän jälkeen peli loppuu.

Pelissä on myös eeppinen taustatarina, jota en todellakaan jaksa kirjoittaa auki. Annan pelin kertoa sen itse:



Inva-taxin varsinainen "koukku" on sen toteutus. Kaikesta paistaa läpi aikamoinen tekemisen meininki. Grafiikka on piirretty kolmessa minuutissa Paintilla ja se luo pelille varsin upean ja omalaatuisen ilmeen. Varsinkin karttaruutu on upea ja sitä unohtuu helposti ihastelemaan useaksi sekunniksi. Ihan kaikkea grafiikkaa ei ole jaksettu piirtää itse. Aina kun taksi ajaa määränpäähänsä, ruutuun vilahtaa Leisure Suit Larrysta pöllitty baarin piha. Vanha legendaarinen seikkailupelifirma Sierra olisi varmaan kunnianosoituksesta mielissään.

Graafisen toteutuksen lisäksi myös äänipuoli loistaa. Junnaava epävireinen musiikki kaivautuu aivojen syvimpiin sokkeloihin ja jää sinne soimaan päiväkausiksi. Digitoidut puheet saa todella vaikuttavasti kuulumaan jopa PC-piipperistä ilman kallista äänikorttia! Sillä ei oikeasti ole tietenkään mitään väliä, koska asiakkaiden puhe on tarkoituksellisesti epäselvää mongerrusta (koska kato invat hei hehehehahahah). Pelin "haaste" syntyy siis siitä, saako pelaaja selvää asiakkaiden puheesta.

Ja... niin, siinäpä se. Inva-taxista on vaikea sanoa enempää, koska kukaan tuskin jaksaa pelata sitä paria minuuttia pidempään. Muistan jo omasta nuoruudestani sen, että Inva-taxista puhuttiin paljon enenmmän kuin sitä pelattiin. Pelillä on ehkä nykyään jonkinlaista kulttiarvoa. Nykypelaajat saattavat hetken naureskella pelin köpöiselle toteutukselle ja anarkistisuudelle. Sen verran kuitenkin haluan uskoa ihmisiin, että vammaisille nauraminen ei enää nykyään ole yhtä hauskaa, kuin se oli minun nuoruudessani. Tai en minä tiedä. Ehkä tällaisen huumorin viljely kuuluu teiniyteen. Tekeehän sitä aikuisetkin, mutta vaan huomattavasti matalammalla profiililla.




"PRRKELE SÄ KUOLET HETI!"



Inva-taxi oli aikoinaan sen kokoinen ilmiö, että se synnytti ainakin yhden jäljittelijän. Separila ottaa Inva-taxin idean ja pelimekaniikan ja tekee vain kaiken isommin. Tällä kertaa taksikuskin sijaan pelaaja on hoitaja, joka saattaa asiakkaita oikeisiin huoneisiin. Separilan takana on pelifirma nimeltään Fable Machine. Toisin kuin Åkesoft, Separilan tekijät eivät pyri millään tavalla salaamaan henkilöllisyyttään. Pelin readme -tiedosto kertoo seuraavaa:

FABLE MACHINE on perustettu 23.1.1998 ja sen tavoitteena on tehdä kerros
kerrokselta hienompia ja parempia pelejä. Separila on FABLE MACHINEN
ensimmäinen peli. Olemme kaikki 14-vuotiaita ja asumme Mäntsälässä.

Siinä on varmaan sanottu kaikki tarpeellinen. Poikien eduksi on sanottava se, että minä en todellakaan saanut 14-vuotiaana mitään tällaista aikaan. Ehkä onneksi. Fable Machinen muista peleistä minulle on tuttu Final Sieni, joka muistikuvieni mukaan oli ihan ok pieni ajantappopeli.

Pelinä Separila on täsmälleen samaa paskaa kuin Inva-taxikin. Pelin huumori on täsmälleen samanlaista kuin esikuvansa (ihihihi separit o hauskoja eheheheh ahahaha). Itse asiassa peli on matkimisessaan niin hyvä, että vuosia minä luulin Separilan olleen myös Åkesoftin peli.



Pelimekaanisesti eroja on muutama. Yhden karttaruudun sijaan Separila on jaettu kolmeen eri osaan ja mahdollisia määränpäitä on moninkertaisesti enemmän. Lisäksi Separilassa ei kerätä rahaa, vaan taistellaan selviytymisestä. Asikkaat ovat hyvin kiitollisia päästessään haluamaansa paikkaan, mutta epäonnistumista ei todellakaan katsota hyvällä. Jos pelaaja klikkaa väärää paikkaa, on edessä välitön ja väkivaltainen kuolema. Nämä kuolemaruudut ovat ehdottomasti pelin hienointa antia kaikessa hölmöydessään.

Separila siis otti Inva-taxin konseptin ja laajensi sitä. Kaikkien onneksi tämä konsepti ei koskaan kehittynyt tätä pidemmälle. Rehellisesti sanoen jaksoin pelata molempia pelejä yhteensä ehkä kymmenisen minuuttia, ennen kuin oli pakko ottaa puhdistava suihku. Jo pelkästään Separilan toimimaan saamiseen meni pidempi aika kuin pelien pelaamiseen. Siinä mielessä kokemus oli ilahduttavan vanhanaikainen.

En suosittele näitä pelejä kenellekään. Jos nyt väkisin haluaa sivistää itseään näillä Suomi-pelien pimeän ajan klassikoilla, niin parin minuutin Youtube-video varmasti riittää.



13.3.2018

Steven Seagal is The Final Option - Kadonnut helmi


Steven Seagal. Siinäpä nimi, joka herättää ysärin lapsissa varmasti monenlaisia tunteita. Koskaan  ihmiskunnan historiassa ei niin kovalla yrittämisellä ole syntynyt niin surkeaa leffatähteä. Seagal rakensi uransa martial arts -mestarin imagon varaan ja hänen elokuvansa ovat täynnä koomista käsien heiluttelua, katkottavia raajoja ja naksahtavia niskoja.

Seagalin menestynein elokuva on varmaankin Under Siege (Kaappaus merellä), joka oli pienoinen hitti ja ihan ok Die Hard -klooni. Sen jälkeen miehen tähti laski yllättävänkin nopeasti ja hän päätyi tähdittämään kymmeniä suoraan videolle meneviä b-luokan toimintaleffoja. Mainstream-menestyksen häviäminen ei ole miehen työtahtiin vaikuttanut. Esimerkiksi vuonna 2016 mies esiintyi peräti seitsemässä elokuvassa.

Pienen ajan Steven Seagal oli kuitenkin kuuminta hottia ja silloin hänelle suunniteltiin myös omaa videopeliä. Upeasti nimetty Steven Seagal is The Final Option oli aikoinaan varsin hypetetty tapaus. Sitä kehitettiin yhtä aikaa Super Nintendolle ja Sega Mega Drivelle. Sen piti alunperin ilmestyä vuonna 1994. Alkuhypen jälkeen peli viivästyi useita kertoja. Lopulta kun 16-bittiset konsolit tulivat tiensä päähän, koko projekti kuopattiin. Tekijäfirma TekMagik viritteli vielä toistakin Seagal-peliä, mutta sekin päätyi limboon. Vuosia myöhemmin joten kuten kasassa pysyvä prototyyppi vuodettiin nettiin ja nyt se on helposti löydettävissä netin lukuisilta emulaattorisivuilta. Prototyyppi on SNES-versiosta, Mega Driven peliä ei lienee olemassakaan.



Steven Seagal is The Final Option (kirjoitan nimen joka kerta kokonaan, koska se on niin perkeleen hieno!) ei perustu mihinkään elokuvaan, vaan kertoo ihan oman tarinansa. Ilmeisesti Steven käy jotakin pahaa suuryhtiötä vastaan ja lätty lätisee. Ei kai sillä ole oikeasti väliäkään. Turpaan vaan ja onnea!

Peli edustaa nykyisin vähän nähtyä beat em up -genreä. Pelihahmolla liikutaan suoraviivaisissa kentissä ja mätetään vastaantulijoita lättyyn. Käsien ja jalkojen lisäksi Seagal osaa ampua pistoolilla ja heitellä puukkoja. Ilmeisesti keskeneräisyyden piikkiin voi laittaa sen, että ammuksia ja puukkoja on loputtomasti. Pistooli tuo peliin omanlaistaan koomista julmuutta, kun kansio kainalossaan päin jolkotteleva tiedemies saa luodista päähän. Seagalille ei nörtit vittuile.


Steven ja tiedemies pelaavat limboa.

Siellä täällä on myös kömpelöä tasohyppelyä, jossa mestari Seagal todennäköisesti putoaa aina ekalla yrittämällä rotkoon (upean kirkumisen säestämänä). Hyppymekaniikka on niin kuin vanhassa Prince of Persiassa, mutta huonompi. Onneksi Seagal on niin kova jätkä, että rotkoon päätymisen jälkeen hän saa tähtäimellä valita, missä syntyy uudestaan. Miehellä on jumalaiset kyvyt.

Mättö tuntuu yllättävän hauskalta, vaikka jäinkin kaipaamaan mahdollisuutta taittaa vastustajalta niskat nurin. Seagal-peli ilman niskojen taittamista tuntuu jotenkin... väärältä. Nintendo oli noihin aikoihin vielä nykyistäkin enemmän perheystävällinen firma, joten tässä pelissä eivät niskat naksu eikä veri lennä.

Hakkaamisen, potkimisen ja ampumisen ohella kentissä lähinnä etsitään oikeaa reittiä eteenpäin. Välillä vastaan tulee sähköportti, joka pitää sammuttaa, mutta sitä monimutkaisemmaksi peli ei mene. Siellä täällä on myös terminaaleja, joille on selvästi suunniteltu jotain käyttöä, mutta tässä versiossa niissä on kaikissa vain sama teksti. Vaikka kentät ovat pieniä, niin niissä meinaa eksyä koko ajan, koska kaikki huoneet on rakennettu samoista palikoista. Joskus vastaan tulee jopa useampi täysin samanlainen huone. Prototyypin piikkiin menee varmaan sekin, että viholliset syntyvät heti uusiksi, kun edelliselle alueelle palaa takaisin.

Graafisesti peli hivelee silmiä niin kovasti, että ne tekisi mieli kaivaa pois päästä. Hahmot on digitoitu oikeista näyttelijöistä vähän vanhojen Mortal Kombatien malliin ja istutettu sitten piirrettyihin taustoihin. Lopputulos ei ole kovin kaunista katsottavaa. Piirretyt taustat ovat hahmoihin verrattuna kuin toisesta pelistä repäistyjä. Itse Seagal (jota ei tietenkään esitä oikeasti Seagal) on animoitu suht siedettävästi, kun taas viholliset ovat muutaman framen tökkiviä ilmestyksiä. Graafista ulosantia ei hirveästi auta keskeneräisyyden piikkiin menevät bugit, joiden ansiosta pelaaja pystyy kävelemään joskus esim laatikoiden sisään tai seinien läpi.


"Haista tätä!"

Graafista loistoa komppaa musiikkiraita, jossa tiukkaan action-musiikkiin on taattuun ysärityyliin lisätty oletettavasti Seagalin miehisiä ähkintöjä. Ääniefekteissä on vielä enemmän ähkintää, paukuttelua ja lätiseviä lättyjä. Jäin kaipaamaan joitain paskasti samplattuja, huonon Seagal-imitaattorin lausumia one-linereita. Siinä olisi ollut tyyliä.

Suurinta osaa prototyypin kentistä ei voi läpäistä syystä tai toisesta, mutta peliin on onneksi piilotettu vapaa kentän valinta. Kentissä on havaittavissa jonkinlaista teemaa: on varastoa, tehdasta, labraa tai näiden kaikkien yhdistelmää. Juuri kaikkea sellaista mitä pahalta suuryhtiöltä voi odottaakin. Vastaan talsii vartijoita, poliiseja ja aikaisemmin mainittuja tiedemiehiä. Välillä ammuskellaan kummallisia lentäviä robottejakin. Tottakai pahiksilla on semmoisia.


Laavakin taipuu Seagalin edessä.

Nautin Steven Seagal is The Final Optionista hävyttömän paljon ottaen huomioon sen, että peli on todella keskeneräinen. Pelillistä iloa siitä ei juuri saa, mutta jotenkin Seagalin egotrippinä se on varsin kutkuttava. Jos tässä olisi vielä kaksinpeli kuten alkuvalikko lupaa, niin pelissä olisi ainesta kaljoitteluiltojen hitiksi.

Lopuksi vielä lukuvinkki: Nintendo Player -sivustolla on erinomainen historiikki pelin kehityksestä Seagalin näyttelijän haastatteluineen kaikkineen. Jutun tekijä on mm. kaivellut pelin koodin seasta käsikirjoitusta esiin ja se on aikamoisen tykkiä settiä. Artikkelin luettuani pelin peruuntuminen harmittaa vielä enemmän. No, hyvä kalkkuna tämä on keskeneräisenäkin.